Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Sotaoikeuden puolustuspuhe

Marko Maunula
Blogit Americana 22.7.2011 07:46

Verrattuna esimerkiksi Suomeen, Yhdysvaltain sisällissodan jälkipyykki pestiin nopeasti ja melko verettömästi: ainoastaan yksi henkilö teloitettiin sotarikoksista. Tämä on huono asia.

Presidentti Abraham Lincolnin toinen virkaanastujaispuhe vuodelta 1865 on eräs hienompia tietämiäni puheita. Kun Lincolnin sanat kaikuivat Washingtonin kiviseinistä, sisällissota oli loppusuoralla. Etelä oli lyöty, ja sen lopullinen tappio oli vain viikkojen kysymys.

Rauha ja kansakunnan yhtenäisyyden jälleenrakennus olivat päällimmäisinä Lincolnin mielessä. Hän ei halunnut rankaista Etelää, vaan laittaa laastaria sen haavoihin. Puheen huipentumassa Lincoln saarnasi anteeksiannon viestiä:

”With malice toward none, with charity for all, with firmness in the right as God gives us to see the right, let us strive on to finish the work we are in, to bind up the nation’s wounds, to care for him who shall have borne the battle and for his widow and his orphan, to do all which may achieve and cherish a just and lasting peace among ourselves and with all nations.”

Kaikella kunnoituksella, herra presidentti, mutta Etelän rankaiseminen ei olisi ollut pahantahtoisuutta (malice) vaan oikeudenmukaisuutta (justice).

Konfederaatin presidentti Jefferson Davis, varapresidentti Alexander Stephens, sekä muut hallituksen johtajat olivat syyllisiä valtionpetokseen. He aloittivat sisällissodan, joka tuhosi valtavat alueet Etelästä, tappoi satoja tuhansia amerikkalaisia, sekä jatkoi afroamerikkalaisten orjuuttamista. He olivat suorassa vastuussa Yhdysvaltain historian pahimmasta katastrofista.

Jotkut Etelän sotilasjohtajat, kuten Nathan Bedford Forrest, olisivat ansainneet ankarimman mahdollisen rangaistuksen sotarikoksista. Forrestin joukot teurastivat satoja afroamerikkalaisia sotavankeja Fort Pillowin taistelun jälkimainingeissa keväällä 1864. Forrest olisi ansainnut hirsipuun, mutta rankaisematta jäänyt mies palasi kotiinsa, jossa hän perusti Ku Klux Klanin, Etelän rasistien terroristi-organisaation, joka vuosikymmeniä jatkoi taistelua lakia ja järjestystä vastaan.

Ymmärrän Lincolnia ja uskon yleensä anteeksiantoon, mutta Etelän johtajien synnit olivat liian suuria halattavaksi pois. Lisäksi, Etelän johtajat käyttivät Pohjoisen jalomielisyyttä surutta hyväkseen. Vanhat Konfederaatin suosijat palasivat nopeasti takaisin valtaan, tuoden takaisin Etelän jälkifeudalistisen talousjärjestelmän sekä rasismiin pohjautuvan sosiaalisen ja lailliseen koodiston.

Kun Pohjoinen antoi valkoiselle Etelälle armon käydä oikeudesta, Etelän afroamerikkalaiset maksoivat kovan laskun. Jälleenrakennuksen murentuessa Etelä palasi takaisin rasismiin sekä valkoiseen valtaan. Vasta ns. toinen jälleenrakennus, eli Toisen maailmansodan jälkeinen kansalaisoikeusliike, kykeni korjaamaan Sisällissodan jälkeiset virheet.

Suomalaisten punikkien summamääräinen lahtaaminen, kuten myös punainen terrori, olivat tietenkin väärin. Silti, anteeksiannon toinenkin ääripää voi olla huono ratkaisu. Ylenpalttinen rikosten ylenkatsominen ei palvellut Yhdysvaltoja. Mitä jos -arvailu on aina vaikeaa, mutta uskon vahvasti, että Etelän oma Nürnbergin oikeudenkäynti olisi nopeuttanut tasa-arvoisen ja rauhantahtoisen Etelän syntyä. En usko kuolemanrangaistukseen kuin äärimmäisissä tapauksissa, mutta tämä on yksi niistä.

Soundtrack: The Band, The Night They Drove Old Dixie Down.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Suomen lahtarit murhasivat lukemattoman määrän Suomen miehiä.
Yhtään lahtaria ei tuomittu.
Kädet isien veressä nykyiset lahtarit riistävät työläisiä.

”Suomen lahtarit murhasivat lukemattoman määrän Suomen miehiä.
Yhtään lahtaria ei tuomittu”

Ihan aiheesta tappoivat.

http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2005/nettiversio/ka11.htm

”Ihan aiheesta tappoivat” on aika paksusti sanottu. Monet tapot ja murhat kohdistuivat viattomiin, jopa aivan lapsiin.
Se mitä ei haluttu muistella, sen saneli pitkälle voittanut valkoinen puoli. 1944 sai pikkuhiljaa vapauden asiasta sanoa myös toinen osapuoli.

”Se mitä ei haluttu muistella, sen saneli pitkälle voittanut valkoinen puoli. ”

Julkisesti kyllä, mutta ei kuitenkaan ihan noin.

Se mitä ei haluttu muistella, oli tappamisen järjestelmällisyys puolin ja toisin. Näin kummallekin osapuolelle sopi hyvin selitys siitä, että sodan tappamisessa makseltiin lähinnä henkilökohtaisia kalavelkoja veren kuohahtaessa.

Päinvastoin. Suurin osa tappamisesta oli järjestelmällistä. Punaisilla se liittyi luokkasotaan ja luokkavihollisen fyysiseen tuhoamiseen, valkoisilla taas kapinaan osallituneiden rankaisuun. Jälkikäteen ajatellen kumpikaan osapuoli ei halunnut muistella sitä, että luokkavihollista tapettiin pelkästään luokan takia tai sitä, että punakaartilaisia teloitettiin kenttäoikeudessa koska osallistuivat pelkkään vartiointiin. Jälkikäteen kumpikin syy ampua tuntuu liian heppoiselta.

Siksi mentiin veren kuohahduksella. Täällä pohjantähdhn alla kuvaa koko kapinahanketta jonkinlaiseksi vahingoksi ja hölmön tölväisyksi. Ei se semmoinen ollut, kyllä sotaan lähtijät tiesivät, miksi ja mitä ovat menossa tekemään. Vallankumoiusta kommunistisen Suomen pystyttämiseksi.

Yhdysvaltain sisällisodan seuraus pitemmällä tähtäimellä oli se, että tappion kärsineen etelävaltion talous perustui aina II maailmansotaan asti plantaasitalouden ympärille rakentuvaan tuotantoon sekä äärimmäisen pahaan tilanteeseen joutuneeseen mustaan todella halpaan työvoimaan. Noam Chomsky tuskin on kovin väärässä todetessaan että USA:n etelävaltioiden mustille tuo Jim Crow-aika (1877-1941) oli konsanaan vielä pahempi kuin orjuuden aika. Syyttä ei Douglas Blackmon ottanut kohua herättäneen kirjansa nimeksi: ”Slavery By Another Name”. Kirja on hyytävää luettavaa. Ja pahinta kaikesta – se perustuu dokumentoituihin tietoihin afroamerikkalaisten uusorjuuttamisesta.

Kiinnostava on myös Blackmonin havainto – järjestelmä murtui Japanin hyökätessä Havaijille joulukuussa 1941.

Näitä luetaan juuri nyt