Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Sota sekä Yhdysvaltojen ja Euroopan roolileikki

Blogit Americana 6.6.2012 16:10
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Mitä sodankäyntiin ja sotilaallisen voiman ihailuun tulee, Yhdysvallat ja Eurooppa ovat vaihtaneet roolinsa täydellisesti viime vuosisadan aikana. Euroopan pasifistinen kulttuuri on historiallisesti uusi ilmiö – kuten myös amerikkalainen militarismikin.

Luin juuri uudelleen James J. Sheehanin erinomaisen teoksen Where Have All the Soldiers Gone?: The Transformation of Modern Europe. Kirja tutkii Euroopan nopeaa ja perusteellista muutosta ultramilitaristisesta, jatkuvien sotien leimaamasta mantereesta kohti sen nykyistä pasifistista reinkarnaatiota.

Sheehan selittää muutoksen, luonnollisesti, Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan avulla. Ensimmäisen maailmansodan länsirintaman valtava teurastus vakuutti miljoonat modernin sodan mielettömyydestä, ja Natsi-Saksan järjettömät sotaretket sekä saatanallinen julmuus tekivät eurooppalaisista lopullisesti pasifisteja. ”Ei koskaan enää” muodostui mantereen uudeksi motoksi.

Nykyisen eurooppalaisen pasifismin valossa on helppo unohtaa, miten perusteellisen militaristinen vanha Eurooppa oli. Preussia on kutsuttu armeijaksi etsimässä itselleen valtiota. Eurooppalaiset suurvallat mittasivat arvonsa ja valtansa armeijansa koolla. Kansallismieliset laulut ylistivät sotaa, ja eurooppalainen miehisyys virtasi vuolaana veritulvana Verdunissa, Barcelonassa ja Stalingradissa. Myös suomalaiset tiesivät, että sodassa nuorukaisen kuolema on kaunis.

Amerikkalaiset katsoivat Euroopan sotaisuutta selvän kammon ja inhon vallassa. Maa halusi pysytellä erossa eurooppalaisesta militarismista ja vanhan mantereen väkivallasta. Saksan typeryys pakotti Yhdysvallat mukaan molempiin maailmansotiin, mutta molemmissa tapauksissa politiikoilla oli täysi työ vakuuttaa amerikkalaiset sotaan menon tärkeydestä.

Maailmansodat sekä Kylmä sota muokkasivat Yhdysvaltain kulttuuria huomattavasti sotaisampaan suuntaan, ja 20. vuosisadasta tuli amerikkalaisen militarismin nousun aikakausi. Yhdysvallat oli toki sotinut ennen 1900-lukuakin. Silti, Yhdysvallat ei ollut läheskään yhtä militaristinen kuin Eurooppa.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloista on tullut maailman poliisivoima, joka on taistellut kommunisteja vastaan Koreassa ja Vietnamissa, ottanut mittaa Saddam Husseinista kahdesti, rankaissut syyskuun 11. päivän iskuista talebaneja Afganistanissa, pommittanut serbejä Balkanilla, sekä pitänyt jöötä Karibian alueella. Maasta on myös tullut kulturaalisesti militaristinen. Ylilennot, lippuparaatit, kansallislaulut, sekä sotilaallisten symbolien esittely ovat osa suuria urheilutapahtumia tai muita kansanjuhlia.

Tänään Eurooppa valtaosin halveksii Yhdysvaltojen taipumusta voimankäyttöön sekä uhkailuun diplomatian osa-alueena. Eurooppa on julistanut itsensä moraalisemmaksi mantereeksi, ja nyt on sen vuoro kauhistella Atlantin toisen rannan sotaisuutta.

Amerikkalaisilla on kieltämättä paljon opittavaa uuden sukupolven eurooppalaisilta, ja jotkut sen sodista ovat olleet valtavia virhearviointeja sekä moraalittomia operaatioita (Vietnam, hyökkäys Irakiin vuonna 2003) mutta eurooppalaisten pasifismi on paikoitellen tekopyhää ja perustuu usein naiviin uskoon, että sota on aina vältettävissä ja ikävät asiat katoavat itsestään, kunhan vain pidämme silmämme kiinni ja kieltäydymme uskomasta niiden olemassaoloon.

Liian usein eurooppalaiset antavat Yhdysvaltojen tehdä likaisen työn puolestaan. Eurooppa tykkää kritisoida Yhdysvaltoja myös silloin, kun se puolustaa perinteisiä eurooppalaistenkin rakastamia hyveitä, kuten kansallista itsemääräämisoikeutta (Irak 1991) ja ihmisoikeuksia (Kylmä sota, Jugoslavia 1999). Se tosiseikka, että tarvittiin amerikkalaisten väliintulo lopettamaan Balkanin kansanmurha on valtava häpeätahra itseriittoiselle, moralistiselle, ja omassa paremmuudentunnossaan vellovalle Euroopalle.

Soundtrack: Bob Dylan, Masters of War.