Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Sodan moraalista ja psykologiasta

Blogit Americana 22.8.2013 14:59
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Kersantti Robert Bales odottaa tuomiotaan 16 siviilin tappamisesta Afganistanissa. Sotilaista koostuva valamiehistö harkitsee parhaillaan, josko Bales ansaitsee kirjaimellisen elinkautisen vai mahdollisuuden ehdonalaiseen vapauteen parin-kolmen vuosikymmenen päästä.

Maaliskuussa 2012 Bales matkusti leirinsä läheiseen kylään ja alkoi lahtaamaan sen asukkaita. Todistajien kertomukset Balesin systemaattisesta yhden miehen verilöylystä ovat pöyristyttävää luettavaa lapsiuhreineen sekä uhrien murskattuine kalloineen. Kesken verilöylyn Bales palasi leiriin hakemaan lisää ammuksia, kertoen aseveljelleen teoistaan. Hän ei uskonut Balesia ja jatkoi uniaan.

Bales myönsi syyllisyytensä välttääkseen mahdollisen kuolemanrangaistuksen. Nyt, tuomitsemisvaiheessa, Yhdysvaltain armeija on lennättänyt uhrien omaisia Afganistanista saakka todistamaan Balesia vastaan.

Tapaus Bales on hirvittävä tragedia, ja itse toivon hänelle kirjaimellista elinkautista. Verilöylyn merkitys ulottuu myös sen uhrien ja muiden tapahtuman suoraan koskettamien tahojen ulkopuolelle.

Ensiksin, sotilaiden pitäminen psyykkisesti terveinä on valtavan haastava projekti. Miten sotilas voi taistella ja tehdä parhaansa tappaakseen tai haavoittaakseen vihollisiaan tuntikausien kiivaissa taisteluissa, ja aseiden vaiettua hän kykenee vaihtamaan välittömästi rauhanomaiseen, haavoittuneita vihollisia sekä sotavankeja auttavaan ja kunnioittavaan rooliin? Miten, erityisesti epäsymmetrisen sodan näyttämöillä, sotilaat pystyvät kontrolloimaan itsensä siviilien parissa, tietäen, että monet siviileistä leikkaisivat heidän kurkkunsa ensimmäisen tilanteen salliessa?

Olemme vasta ryhtyneet oppimaan kunnolla jälkitraumaattisen stressioireyhtymän luonteesta ja mittakaavasta. Suuret läpimurrot sen hoidossa odottavat vielä itseään. Irakista ja Afganistanista kotiutuneiden sotilaiden itsemurha-, onnettomuus- sekä päihdeongelmat ovat lukumäärältään hälyyttäviä.

Toisekseen, tapaus Bales muistuttaa jälleen amerikkalaisia-ja muuta maailmaa-sodan hinnasta kansakunnan imagelle sekä kollektiiviselle psyykkeelle. Muistan lukeneeni Toisen maailmansodan amerikkalaisen pommituslentäjän haastattelun, jossa hän sanoi ajatelleensa ensimmäisellä lennolla sen uhreja ja kauhistelleensa tekojensa seurauksia maanpinnalla. Toisella lennolla hän ei enää piitannut, ja kolmannella lennolla hän hurrasi ajatukselle saksalaisten tappamisesta. Muistamme myös neuvostoliittolaisten sotilaiden julmuudet miehitetyssä Saksassa sekä Suomen rajakylissä, saksalaisten pöyristyttävät veriteot Itä-Euroopassa sekä japanilaisten toimet Nankingissa ja muilla Aasian sotanäyttämöillä.

My Lain verilöyly Vietnamissa oli erittäin kriittinen hetki amerikkalaisten kääntymisessä Vietnamin sotaa vastaan. Amerikkalaiset tunsivat paitsi empatiaa uhreja kohtaan, mutta kauhistelivat myös sodan vaikutusta tavallisiin amerikkalaisiin parikymppisiin poikiin. Balesin teot toistavat samaa viestiä, joskin, onneksi, pienemmässä mittakaavassa.

Itse toivoisin, että kun kansakunnat harkitsevat sotaa, he pitäisivät mielessään My Lain, Nankingin, Berliinin ja tämän pienen afganistanilaiskylän opetukset. Joskus panokset ovat niin korkeat, että sotilaiden raaistumisen riskit on pakko hyväksyä, mutta tämän riskin soisi leviävän laajaan yleiseen tietoisuuteen, kaikkien sotaa harkitsevien kansakuntien parissa.

Soundtrack: Hiljainen hetki kersantti Balesin uhrien muistolle.