Sisällissodan loppu: armo voitti oikeuden - valitettavasti
Yhdysvaltain sisällissota loppui 150 vuotta sitten. Pohjoinen voitti sodan, mutta hävisi rauhan.
Huhtikuun 9. päivä 1865 kenraali Robert E. Leen johtama Pohjois-Virginian armeijakunta oli saapunut tiensä päähän. Väsynyt ja nälkäinen, varustepulasta kärsivä, liittovaltion voimia jo kuukausia epätoivoisesti paennut joukko oli kutistunut resupekkojen armeijaksi.
Yhdeksännen päivän aamulla Lee havaitsi kenraali Ulysses Grantin johtamien liittovaltion joukkojen saaneen hänet kiinni. Läpimurto tiivistyvän saartorenkaan läpi ei onnistunut. Lee totesi tilanteen toivottomuuden. Antautuminen oli ainoa vaihtoehto.
Seremonia tapahtui lähellä virginialaista Appomatoxin kylää. Tapaaminen kenraalien välillä oli kohtelias. Grantin sanelemat ehdot olivat erittäin jalomieliset. Leen armeija sai poistua koteihinsa vapaina miehinä, eikä ketään syytetty maanpetoksesta. Grant antoi upseerien pitää miekkansa ja pistoolinsa, jakoi Etelän nälkäisille miehille ruoka-apua, ja antoi heidän pitää muulinsa ja hevosensa kotimatkaa varten.
Leen antautuminen merkitsi lopullista niittiä Etelän sodankäynnille ja itsenäisyydelle. Kun uutiset Appomatoxista levisivät, Konfederaatin kenraalit ja armeijakunnat luopuivat taistelusta yksi toisensa jälkeen. Sana sodan päättymisestä ja orjuuden loppumisesta saavutti Texasin afroamerikkalaiset vasta 19. kesäkuuta 1865. Juneteenth on edelleen iso Texasin afroamerikkalaisten juhlapäivä.
Pohjoinen voitti sodan, mutta sen armollisuus hävinnyttä Etelää kohtaan tuomitsi sen häviämään rauhan.
Reilu kuukausi ennen Appomatoxin antautumisseremoniaa presidentti Abraham Lincoln oli, toisessa virkaanastujaispuheessaan, kehottanut amerikkalaisia luopumaan kostosta. Hän varoitti vihanpidon jatkamista vastaan, painotti anteeksiantoa ja hyväntahtoisuutta, kansakunnan haavojen nopeaa sitomista.
Ajatus on kaunis, mutta entä jos vastapuoli on edelleen sitoutunut samaan tyranniseen ja rasistiseen ideologiaansa?
Ketään Etelän poliittisista tai sotilaallisista johtajista ei hirtetty. Vain pieni prosentti maanpettureista joutui kärsimään edes lyhyet vankeusrangaistukset. Valtaosa sisällissodan innokkaista kannattajista ja jopa sotarikollisista sai palata koteihinsa ilman mitään seuraamuksia. Sieltä käsin monet heistä, kuten kenraali Nathan Bedford Forrest, Ku-Klux Klanin perustajajäsen ja rasistinen teurastaja, aloittivat terrorikampanjan Etelän orastavan demokratian tuhoamiseksi.
Liittovaltion yritykset tuoda demokratia ja tasavertaiset kansalaisoikeudet afroamerikkalaisille törmäsivät Etelän poliittiseen ja väkivaltaiseen vastustukseen. KKK:n ja muiden ex-konfederaattien toteuttamat terrorikampanjat tappoivat tuhansia ja pelottelivat afroamerikkalaiset ja valkoiset liberaalit pois äänestysuurnilta.
Vuonna 1877 liittovaltio luopui Etelän poliittisesta jälleenrakennuksesta. Valkoinen ylivalta ja räikeä rasismi ottivat vallan Etelästä liki vuosisadaksi.
On amerikkalaisille kunniaksi, että he välttivät vaikkapa Suomen, Venäjän ja Espanjan sisällissotia leimaavat massateloitukset ja silmittömän vastapuolen teurastuksen. Silti, taiteilu armon ja oikeudenmukaisuuden välillä on vaikeaa. Liiallinen pehmeys ei aina palvele kansakunnan enemmistöä.
Sisällissodan syypäitä olisi pitänyt rankaista kovemmalla kädellä. Se olisi ehkäissyt valkoisen terrorismin, rasismin ja konfederaatin johtavan luokan paluun takaisin valtaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Lempeän oikeuden kärsijöiksi jäivät lopulta miljoonat köyhät ja erityisesti afroamerikkalaiset, jotka joutuivat elämään plantaasi-oligarkkien ylivallan ja rasismin alla. Jossain määrin jopa oligarkit kärsivät lepsusta linjasta. Vielä tänäänkin ihanteellisen ilmaston ja luonnonrikkauksien Etelä on Yhdysvaltain sosiaalisten indeksien pohjalla.
Soundtrack: Jay Ungar, Marching Through Georgia