Sijaissota Venäjää vastaan ei kiinnosta Obamaa
Venäjä laajensi operaatioitaan Syyriassa 30. syyskuuta. Presidentti Barack Obaman hallinto reagoi lähinnä kohauttamalla olkapäitään.
”Venäjä ei mennyt Syyriaan koska se on vahva, vaan koska se on heikko”, Obama sanoi. ”Tämä on huono strateginen veto Venäjältä.” Samalla Obama ilmoitti, ettei häntä kiinnosta ryhtyä Syyriassa sijaissotaan (proxy war) Venäjän kanssa.
Obaman suhteellinen välinpitämättömyys ja kieltäytyminen USA vastaan Venäjä -pullistelukisasta Syyriassa on johdonmukaista Obaman ulkopoliittiselle linjalle.
Amerikkalaisessa ulkopoltiikassa on historiallisesti vaikuttanut kaksi ääripäätä. Maan historiallinen isolationismi on sekoittunut sen 1800-luvulla kehittyneeseen uskomukseen amerikkalaisesta missiosta.
Monroen oppi (1823) varoitti ulkovaltoja (lue: eurooppalaisia) pitämään näppinsä irti läntisestä pallonpuoliskosta.
Pari vuosikymmentä myöhemmin ns. Manifest Destiny (suomeksi ”kutsumuskohtalo”) vakuutti amerikkalaisten enemmistön, että korkeampi voima on asettanut Amerikan tehtäväksi levittää läntistä sivistystä, protestanttia kristillisyyttä, demokratiaa ja kapitalismia kautta koko Pohjois-Amerikan.
Isolationismi ja imperialistiset impulssit ovat taistelleet amerikkalaisen ulkopolitiikan kontrollista aina 1800-luvusta alkaen. Molempien ääripäiden ilmentymät ovat eläneet ja kehittyneet kautta vuosikymmenten, mutta niiden perimmäinen olemus on ollut sama.
Viime vuosikymmenellä Yhdysvaltojen Lähi-Idän politiikkaa ohjannut neokonservatismi on suora variaatio kutsumuskohtalon ideologiasta maustettuna ripauksella trotskilaista teoriaa. George W. Bushin ulkopoliittinen joukkue koostui valtaosin ajattelijoista, joiden mukaan Yhdysvaltain tehtävä oli levittää demokraattista kapitalismia – vaikka asein, mikäli tarvis.
Obama on puolestaan ollut valtaosin maltillinen isolationisti, joka on paininut humanitääristen impulssien kanssa.
Humanisti-Obama halusi sekaantua Syyriaan lopettamaan siviilien teurastuksen, mutta realisti-Obama, pohdittuaan asiaa tarkemmin, päätti pitää etäisyyttä konfliktiin. Yhdysvaltojen rooli Syyriassa on rajoittunut demokratiasta puhuvien ryhmittymien aseistamiseen, neuvomiseen ja muuhun vastaavaan matalan profiilin tukeen.
Venäjän suorat sotilaalliset toimet Bašar al-Assadin puolesta ovat luonnollisesti pillastuttaneet neokonservatiivit ja muut aggressiivisen ulkopolitiikaan kannattajat.
Heille Venäjän toimet muun muassa Yhdysvaltain tukemaa Vapaan Syyrian armeijaa vastaan edustavat vakavaa Yhdysvaltain kunnian ja etujen loukkausta Syyriassa.
Obama kieltäytyy reagoimasta ja provosoitumasta. Hän, edelleen, pitää suoraa sekaantumista konfliktiin huonona ideana ja povaa Venäjälle vaikeuksia alueella.
Neokonservatiivit pelaavat edelleen tärkeää roolia republikaanien ulkopoliittisessa ajattelussa.
Heidän kritiikkinsä Obaman passiivisuutta kohtaan on odotettua ja sisällöltään tuttua tavaraa tarinoineen Yhdysvaltojen heikentyvästä vaikutusvallasta, maan etujen ja kunnian vaarantamisesta ja aloitteen antamisesta vihamielisille valtioille.
Huomattavasti kiinnostavampaa on seurata eurooppalaisen ajattelun kehitystä seuraavan vuoden aikana.
Jos amerikkalainen imperialismi ja sotaisa aktivismi Lähi-Idässä on turhauttanut Eurooppaa, miten se reagoi passiivisempaan Amerikkaan? Miten Eurooppa suhtautuu kasvavaan venäläiseen ja ehkä myös kiinalaiseen aktivismiin alueella? Mitä amerikkalaisten irtaantuminen alueesta merkitsee Euroopalle? Miten se vaikuttaa alueen sotilaalliseen ja poliittiseen tasapainoon sekä vaikkapa eurooppalaiseen energiapolitiikkaan ja siirtolaiskysymyksiin?
Seuraavista presidentinvaaleista tulee myös Euroopalle erittäin tärkeä kisa. Republikaanien voitto tarkoittaisi kaikella todennäköisyydellä paluuta aktiivisempaan ja aggressiivisempaan ulkopolitiikkaan.
Myös Hillary Clinton olisi Obamaa kovapintaisempi suhteessa muuhun maailmaan, vaikkakaan ei puhdas neokonservatiivi. Bernie Sanders olisi ehkä vielä Obamaa sovittelevampi.
Kuka olisi Euroopan kannalta loppupeleissä paras vaihtoehto? Sitä kannattaa miettiä eikä vain fiilistellä.
Soundtrack: Steely Dan, Pretzel Logic