Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Senaatti, demokraatit, ”ydinisku” ja amerikkalainen dilemma

Marko Maunula
Blogit Americana 21.11.2013 20:16

Senaatin demokraatit muuttivat instituution pelisääntöjä radikaalisti. Kiista muutoksesta edustaa viimeisintä erää vuosisatoja vanhassa kiistassa John Locken ja Jean-Jacques Rousseaun välillä.

Demokraateilla on liittovaltion senaatissa 53 (käytännössä 55, sillä vermontilainen riippumaton sosialisti Bernie Sanders sekä mainelainen Angus King yleensä äänestävät demokraattien rintamassa) edustajaa, republikaaneilla 45. Selkeästä enemmistöstä huolimatta demokraatit ovat turhautuneet, sillä republikaanit ovat käyttäneet ahkerasti jarrutuskeskustelua (filibuster) pysäyttääkseen monet presidentti Obaman nimityksistä liittovaltion tuomareiksi.

Demokraattien raja tuli täyteen, kun senaatin republikaanit estivät kolmen Washington, D.C.:n valitustuomioistuimen tuomarin nimitykset. Demokraattien mukaan Obaman nimittämät tuomarit ovat poliittisen pelin uhreja. Republikaanien mukaan heitä ei tarvita, sillä valitustuomioistuin pärjää ilman uusiakin nuijan kopauttajia.

Kyse on poliittisesta kiusanteosta, mutta myös armottomasta valtapelistä. Washington D.C.:n valitustuomioistuin on arvostetuin ja vaikutusvaltaisin oikeusistuin liittovaltion korkeimman oikeuden jälkeen. Tapaoikeuteen perustuvassa oikeusjärjestelmässä valitustuomioistuimien päätöksillä on mittavaa ennakkotapaus-arvovaltaa.

Jarrutuskeskustelu on vanha amerikkalainen poliittinen traditio. Se tarkoittaa, että ellei senaatin superenemmistö-yleensä 60 edustajaa-muodollisesti lopeta keskustelua, vähemmistö kykenee estämään äänestyksen lain hyväksymisestä pitämällä keskustelun auki. Amerikkalaiset loivat systeemin estämään enemmistön mielivallan. He luottivat vähemmistön vastuuntuntoon sekä jarrutuskeskustelun harkittuun-ja harvinaiseen-käyttöön.

Viime vuosina jarrutuskeskustelun käyttö on karannut käsistä. Turhautuneet kriitikot valittavat, että nykyisin senaatti on liki halvautunut liiallisen jarrutuskeskustelun käytön myötä. Tuskin mikään menee tänään läpi ilman superenemmistöä.

Demokraatit rikkoivat nyt senaatin vanhat perinteet rajoittamalla jarrutuskeskustelun käyttöä. Republikaanit puhkuvat raivosta, mutta he eivät voi tehdä mitään. Paradoksaalisesti, jarrutuskeskustelun rajoittaminen onnistui yksinkertaisella enemmistöllä. Nyt henki on poistunut pullosta. Arvioisin, että vastaisuudessa rima jarrutuskeskustelun uusiin rajoittamisiin on aikaisempaa alempana. Media puhuu muutoksesta poliittisena ”ydiniskuna.”

Republikaanien mukaan demokraatit ovat nyt radikaalisti muokanneet senaatin ikiaikaisia traditioita. He ovat oikeassa. Demokraattien mukaan he ovat tekemässä senaatista tehokkaamman ja demokraattisemman elimen. He ovat oikeassa.

Kiista on viimeisin luku kiistassa John Locken ja Jean-Jacques Rousseaun perillisten kanssa. Kiista on vanhempi kuin Yhdysvallat itse. Sekä perustajaisät että tämän päivän politiikot painivat saman, perustavaa laatua olevan yhteiskuntafilosofisen dilemman kanssa.

John Locke, englantilainen filosofi, uskoi, että poliittinen valta perustuu sosiaaliseen sopimukseen hallitsijan ja hallittavien välillä. Hallitsijalla on velvollisuus suojella hallittavien elämää, vapautta ja omaisuutta. Ellei hän kykene tehtävään, kansalaisilla on oikeus vaihtaa hallitsijaansa. Monet perustajaisät siteerasivat Lockea usein ja hartaasti, kuten esimerkiksi Thomas Jefferson, joka muokkasi Lockea kirjoittaessaan Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen. Jefferson muutti Locken mainitsemat suojeltavat konseptit ”life, liberty, and property” muotoon ”life, liberty, and pursuit of happiness.”

Rousseau argumentoi Lockea vastaan. Rousseau sanoi, että todellinen valta perustuu kansalaisten yleiseen tahtoon. Hän uskoi, että yksilöillä on myös velvollisuus yleistä hyvää kohtaan, mukaanlukien tarve kunnioittaa enemmistön toiveita. Roussaun mukaan vapaus vaatii, että kaikilla on äänioikeus, mutta kansalaisten pitää myös alistaa itsensä enemmistön päätöksille. Kärjistetysti sanottuna: Locke uskoi enemmän yksilöön, ja Rousseau uskoi yhteisöön.

Yhdysvaltain hallitusmuoto on, alusta lähtien, tasapainoillut yksilön oikeuksien sekä demokraattisten impulssien välillä, etsien jatkuvasti ihanteellista tasapainoa Locken ja Rousseaun ideoiden välillä. Tämä kiista repi jo perustajaisiä. Kiista senaatin jarrutuskeskustelusta on sivujuoni vanhassa, perustavaa laatua olevassa dilemmassa koskien koko Yhdysvaltojen luonnetta ja olemusta.

Soundtrack: Tracy Chapman, Talkin’ Bout a Revolution.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

USA:n kongressin jarrutukset tuskin täällä paljon kiinnostavat. Se edellyttäisi ainakin tuntumaa Obaman kauden äänestyksiin sillä 82 nykyisen presidentin nimitystä on blokattu. Tämä on paljon sillä kaikkien muiden presidenttien esityksiä on blokattu yhteensä vain 86.
Suomessa Väyrynen yritti jarruttaa EU-äänestystä 1994.

Joo, reipas veto demokraateilta. Tuomarinimitysten lisäksi republikaanit ovat jarruttaneet myös monia nimityksiä erinäisten liittovaltion virastojen johtaville paikoille. Se on heikentänyt Obaman hallinnon kykyä toimia haluamallaan tavalla. Nyt Obama voi nimittää omat tyyppinsä johtopaikoille ja he voivat alkaa viedä Obaman ajamia asioita eteenpäin hallinnollisina ratkaisuina. Kongressissahan mistään ei tuu mitään niin kauan kuin republikaaneilla on edustajienhuoneen enemmistö.

Sinänsähän tuo liittovaltion virastojen miehittäminen omilla tyypeillä ei ole mikään uusi asia, kaikki presidentithän ovat sitä tehneet. Bush 43:n kaudella uutta oli, että myös alemman tason virkoihin palkattiin puoluekannan mukaan väkeä. Se oli sikäli fiksua, että yleensä presidentin puolueen vaihtuessa vain ylimmät virkamiehet vaihdetaan uuden presidentin puolueen mukaisiksi ja alemman tason tyyppeihin ei kiinnitetä sen kummempaa huomiota.

Näitä luetaan juuri nyt