Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Ronald Reagan, 100 v.

Marko Maunula
Blogit Americana 5.2.2011 19:19

Huomenna tulee kuluneeksi sata vuotta Ronald Reaganin syntymästä. Odotamme hänen julistamistaan republikaanien pyhimykseksi sekä uusia kertomuksia siitä, miten hän omin käsin repi Berliinin muurin riekaleiksi, pelasti Amerikan nälkäkuolemalta, sekä käveli vetten päällä.

Amerikkalaisen oikeiston Reagan-kultti on kriittisessä tarkastelussa melko hämmentävä ilmiö. Tämän päivän republikaanisessa puolueessa Reaganin kritisointi on verrattavissa pyhäinhäväistykseen. Silti, heidän kuvittelemansa Reagan poikkeaa vahvasti oikeasta Reaganista, joka nosti veroja, neuvotteli vihollisten kanssa, harjoitti vahvan alijäämäistä budjettipolitiikkaa, sekä ajoi Yhdysvallat syvään velkaan. Oikea Reagan olisi tänä päivänä ajettu kerettiläisenä ulos republikaanisesta puolueesta.

Republikaanit uskovat, että Reagan purki talouden säännöstelyn sekä palautti kapitalismin kunniaan. Itse asiassa säännöstelyn purku alkoi jo Jimmy Carterin presidenttiyden aikana. Carter myös nimitti ensimmäisen monetaristin, Paul Volckerin, Federal Reserven johtoon.

Reagan kasvatti Yhdysvaltain velkaa biljoonilla dollareilla. Kun avustajat kysyivät Reaganilta kumman hän haluaa: veroleikkaukset vai massiiviset lisät puolustusvoimien budjettiin, Reagan ilmoitti haluavansa molemmat. Avustajille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa velkaa.

Reagan leikkasi presidenttiydensä alussa veroja rajusti, totta, mutta kasvatti niitä tasaisesti kautta presidenttiydensä toisen puoliskon, siirtäen verovastuuta tuloveroista välillisiin veroihin.

Nykyinen republikaaninen kulttuuri uskoo, että kaikki neuvottelu vastustajien kanssa on heikkoutta ja aseriisunta liki maanpetturuutta. Reagan tapasi Gorbatsovin ja jopa puhui visioistaan maailmasta ilman ydinaseita.

Oikea Reagan oli huomattavasti parempi presidentti kuin vasemmisto kuvittelee. Puutteistaan huolimatta hän operoi todellisuudessa, uskoi yksilöön ja yksilönvapauteen, ja oli oikeassa kommunismin suhteen.

Oikea Reagan oli myös huomattavasti maltillisempi kuin nykyisten republikaanien vääristyneet fantasiat antavat uskoa. Mitä varsinkin sisäpolitiikkaan tulee, Reagan mahtuisi paremmin tämän päivän demokraattiseen puolueeseen.

Soundtrack: The First Edition, Just Dropped In (To See What Condition My Condition Was In).

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Todella terävää analyysia, nykyään revitään riekaleiksi ihan muut ihmiset jenkeissä.

Taloudenpidossa Reagan oli mikä oli, mutta ulkopoliittisesti hän oli yksi maailmanhistoriaan eniten vaikuttaneista presidenteistä.

Hän johdonmukaisesti kiihdytti ideologista sodankäyntiä sekä ”virtuaalista” asevarustelua Neuvostoliittoa vastaan, ja lisäsi sen talouden sotavarustelukuormitusta äärimmilleen.
Viimeisiä niittejä oli Reaganin julistama ”Tähtien sota”-ohjelma avaruuden aseistamiseksi.
Todellisuudessa ohjelma rajoittui joihinkin torjuntaohjustestauksiin sekä videoiden julkaisuun suunnitelmasta.
Koko toiminta perustui amerikkalaisiin tietoihin aseteollisuuden leijonanosasta Neuvostoliiton taloudessa, ja sen rasitus haluttiin viedä niin pitkälle kuin mahdollista.

Gorbatshov yritti Reaganin kanssa aserajoitussopimusta Reykjavikissa, mutta palasi tyhjin taskuin todeten Reaganista; ”hullu mies.” Kaikkea muuta.
Reagan sai merkittävää sivustatukea paavilta, joka aktiiivisesti tuki Puolan kirkkoa, ja tiettävästi salaa Solidarnostia, kuten myös CIA.
Lopputuloksena koko Itä-Euroopan sosialistinen leiri romahti ja katosi.

Poliitikon ammatistaan kuvernöörinä ollessaan Ronnie laukaisi kaikkialla yleispätevästi:

”Politics is supposed to be the second oldest profession. I have come to realize that it bears a very close resemblance to the first.”

Ronald Reagan ja Arnold Schwarzenegger – se mikä toimii elokuvassa, ei aina toimi oikeassa elämässä.

Reagan oli varsin harkittu ja vahvasti tuettu ehdokas USA:n presidentiksi. Myös syyt tukeen olivat selvät: hänellä oli luonnollinen kyky kerätä valitsijoiden luottamus ja suosio, jota pitkä ura näyttelijänä ja pr-eksperttinä vahvistivat. Tätä tarvitiin kipeästi tappioksi ymmärretyn Vietnamin, Nixonin eron ja Iranin panttivankidraaman jälkeen. USA:n tuli uskoa itseensä.

Reaganilla ei ollut erikoista ulkopoliittista kokemusta, mutta aukon täytti Kiina-ekspertti ja CIA pomo Bush Sr. Molemmat ymmärsivät aseteknisen ylivoiman ylläpidon tärkeyden kilpailussa NL:n kanssa, missä onnistuttiin, ei ilman vaikeuksia. Mutta NL:lle selvisi tuohon aikaan, ettei sen ”kumous” voinut onnistua, ja että sen talous, systeemi, oli pahasti jumiutunut.

Kyllä tämä oli hyvin selvillä CIA:n analyytikoille, vaikkei asiaa julkisteltu. Lisätekijä oli, että Reagan, puolalainen Paavi, brittien Thatcher, oli ”valittu voittoon” Kylmässä sodassa. Sen saavuttaminen oli vaikeampaa kuin mitä yleensä ymmärretään; se vaati onnea myös: jokainen oli harkitun, epäonnistuneen murhayrityksen ja kovan diskreditoinnin kohde.

Enpa tieda, onko hanta republikaanien pyhimykseksi on julistettu. Huomioitu on kuitenkin monin tavoin, ja hyva niin. Katsoin juuri R- kirjaston vihkiaisia televisiosta: amerikkalaisilla on upea kyky juhlia ja ottaa huomioon kunkin valtiomiehen ja -naisen muisto ja kontribuutio. Taman muistelon myota saatoin muistaa miten oma 1980-luvun elama sivusi noita reaganilaisen ajan tapahtumia: eraat ystavani liittovaltiossa joutuivat reaganilaisen tyopaikkojen radikaalin saneerauksen kohteiksi (reduction in force); Reagan erotti myos niskoittelevat liittovaltion palveluksessa olleet lennonjohtajat; Reagan tapasi Gorbachevin ja lausui talle retorisesti Berliinissa ”Mr G, tear down this wall”, seka Kremlissa venajaksi ”doverjai no proverjai”; myohemmin Gorbachev laittautui – uniikkia- Pennsylvania Avenuella yleison keskuuteen limusiinistaan. Viela Reaganin aikana tapahtui merijalkavaen Beirut-tragedia (1983) ja saman vuoden syksyna Grenadan valloitus. Vuodelta 1987 muistan kesan senaatin kuulusteluissa olleen eversti Oliver Northin; kuulustelut olivat suorana lahetyksena televisiossa. Ronald Reagan oli presidentti, joka varmaankin yllattyi siita, etta tuli valituksi presidentiksi. Viime kadessa han oli henkilo, jolla oli karisma, ja joka oli syntynyt onnekkaiden tahtien alla, juuri sellainen, jota amerikkalainen voisi luonnehtia ’happy go lucky.”

Etenkin virkakautensa lopussa Reagan vain esitti presidenttiä näyttelijän rutiinilla, sanat hänen suuhunsa laitettiin avustajien toimesta ja päätökset teki pätevä poliittinen esikunta. Reaganille jäi vain keulakuvan rooli jonka häne vetikin vallan uskottavasti. Tämä ei ole mitenkään hullumpi hallintomalli ollenkaan.

@ Ulkomaalainen ## Tiedot ovat aina puutteellisia. Ja tässä on kysymys ymmärryksestä. Reagan oli tosiaan preasidentti, joka voi tehdä suosionsa perusteella paljon, eli sen mitä tarvittiin. Nixon sortui yritykseen. Carter ei oikein onnistunut omassaan, menetti suosionsa. Reagan pystyi menemään Afganistaniin, pysymään siellä. Hän piti asemat latinalaisessa Amerikassa. Lisäksi hän teki selväksi NL:lle, ettei se onnistu strategisessa viime taistossaan.

Kylmä tosiasia oli hänen aikanaan, että läntinen systeemi oli vaarassa sortua kuten sitä oli NL:n systeemi, joka kuitenkin sai vetoapua raaka-aineiden eli öljyn hinnan noususta. mikä taas lännessä lisäsi tuotannon kustannuksia. Mutta Reagan veti oman maansa tämän vaiheen yli. Gorba ei sitä enää pystynyt tekemään NL:ssa, kun suhdanne muuttui.

Murray N. R:n juttu ei ole lainkaan asiassa – eli tuon ajan varsinaisissa ongelmissa.

Koska valtiomiehiä arvioidaan ensisijaisesti heidän toimintansa tuloksellisuuden perusteella on Reagan yksi USA:n menestyksekkäimmistä presidenteistä viime vuosisadalla. Paljolti onnistuneen bluffin ansiosta hän vei länsiblokin voittoon kylmässä sodassa. Ja tämä tapahtui ilman sotatoimia USA:n ja NL:n välillä. Ratkaisun rauhanomaisuudesta tosin puolet kunniasta kuuluu Gorbatshoville ja Jeltsinille.

Näitä luetaan juuri nyt