Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Republikaanit ovat juopuneet omasta vallastaan

Blogit Americana 21.3.2016 11:15
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

On vaarallista tehdä liian suoria ja kattavia rinnastuksia menneiden tapahtumien ja nykypäivän välille. Joskus yhtäläisyydet ovat kuitenkin niin merkittäviä, että ne auttavat tapahtumien ymmärtämisessä, suhteuttamisessa ja niiden seurausten arvioinnissa.

Republikaanien tämänvuotinen esivaalikampanja tuo mieleen demokraattien kaoottisen vuoden 1968 kisan.

Vuonna 1968 demokraattinen puolue natisi liitoksistaan. Lyndon B. Johnson oli eskaloinut Yhdysvaltojen roolia Vietnamin sodassa traagisin seurauksin. Pohjois-Vietnamin ja Viet Kongin Tet-hyökkäys tammi–helmikuun vaihteessa oli vakuuttanut miljoonat amerikkalaiset, että sota oli toivoton ja moraalisesti väärin.

Kun esivaalit alkoivat, sodanvastainen senaattori Eugene McCarthy haastoi oman puolueensa istuvan presidentin. LBJ:n voitto New Hampshiressa osoittautui yllättävän niukaksi ja mies ilmoitti luopuvansa presidenttiydestä.

Lopulta kuusi ehdokasta puolueen eri laidoilta pyrki ehdokkaaksi. Kevään mittaan Robert F. Kennedy vakiinnutti asemansa liberaalien tähtenä ja puolueen todennäköisenä presidenttiehdokkaana, kunnes kesäkuun 5. päivä palestiinalainen terroristi Sirhan Sirhan murhasi hänet.

Kennedyn murhan jälkeen esivaalikampanja jatkui kaoottisena. Vietnamin sodan vastustajat ja niin sanotut kylmän sodan liberaalit – liberaalit antikommunistit – kisasivat kiihkeästi. Osa Etelän rasistisista demokraateista oli jo luopunut puolueesta tukien Alabaman kuvernööri George Wallacea. Puolueeseen jääneet Etelän konservatiiviset demokraatit sekoittivat pakkaa entisestään.

Demokraattien kansallinen puoluekokous Chicagossa oli likipitäen katastrofi. Chicagon poliisi hyökkäsi mielenosoittajien kimppuun ja pamputtivat sotaa vastustavia nuoria kansallisten televisiokameroiden edessä. Jopa kokoussalissa turvamiehet kovistelivat toimittajia. Kokous muuttui ajoittain huutamiseksi.

Kun puoluekokous oli ohi, demokraatit olivat valinneet Hubert Humphreyn, kylmän sodan liberaalin ja Vietnamin sodan kannattajan, ehdokkaakseen. Marraskuussa hän hävisi niukasti republikaanien Richard Nixonille: liberaalien vihaamalle, epärehellisenä ja eettisesti ongelmallisena pidetylle ehdokkaalle.

Keskellä amerikkalaisen liberalismin kultaista aikakautta demokraatit onnistuivat miltei tuhoamaan itsensä. Vuosivälillä 1969–1993 demokraatit hallitsivat Valkoista taloa vain neljä vuotta.

 

Nyt näyttää olevan republikaanien vuoro ampua itseään jalkaan.

Kuten demokraatit 1960-luvun lopulla, tämän päivän republikaanit ovat juopuneet omasta vallastaan ja ideologisesta puritanismistaan.

Taloudessa republikaanit hallitsevat amerikkalaista keskustelua. Talouspoliittinen liberalismi on juuttunut marginaaleihin myös demokraattisessa puolueessa. Republikaanit kontrolloivat kongressia ja Antonin Scalian kuolemaan saakka myös korkeinta oikeutta.

Republikaanit ovat reagoineet menestykseensä samalla tavalla kuin demokraatit 1960-luvulla: panostamalla ideologiseen puhtauteen ja paikoitellen kääntymällä myös omaa puoluettaan vastaan.

Republikaanien idealistinen oikeistosiipi tulkitsee kaikki kompromissit heikkoutena ja moraalittomana Yhden Suuren Totuuden vesityksenä. Idealistit, kuten Ted Cruz, kampanjoivat myös oman puolueensa maltillisia vastaan – aivan kuten demokraattien vasen siipi 1960-luvun lopulla.

Vuonna 1968 miljoonat rasistiset, establishmentiin turhautuneet ja yhteiskunnallisen muutoksen unohtamat valkoiset, marginaalisesti demokraatteihin sitoutuneet duunarit siirtyivät tukemaan George Wallacea. Alabaman kuvernöörin riippumaton kampanja nojasi rasismiin, mutta se löysi tukijoita myös demokraattien Archie Bunker -siivestä: eliittiä vihaavista duunareista, jotka paikoitellen aiheellisestikin valittivat, kuinka poliitikot ovat unohtaneet heidät ja heidän ongelmansa.

Yhtenäisyydet Donald Trumpin kampanjaan ovat vahvoja.

Kuten menneiden aikojen demokraatit, republikaanien johto on ruokkinut aktivistien raivoa ja tyytymättömyyttä poliittiseen status quohon. He ovat ratsastaneet aktivistien energialla vaalivoittoihin. Mutta nyt reformi on rapautunut puhdistuksiksi. Kuten niin usein aikaisemminkin, vallankumous on ryhtynyt syömään omia lapsiaan.

Trump pelottelee mellakoilla republikaanien puoluekokouksessa, ellei hän voita puolueensa ehdokkuutta. Hän saattaa olla oikeassa. Esivaalien ilmapiiri on vaarallisen tulehtunut, ja Trumpin kampanjatapahtumia ympäröivä väkivalta ja kaaos osoittavat hänen tukijoidensa raivon syvyyden.

Lisää tähän tavallisten republikaanien pettymys talouspolitiikkaan, nopea demograafinen muutos, maan ja puolueen vahva jakautuminen sekä uskomus Yhdysvaltojen hitaaseen rappioon, ja potentiaalisesti rajunkin poliittisen murroksen siemenet ovat kasassa.

Elleivät republikaanit saa omaa taloaan järjestykseen, heitä uhkaa 1960-luvun demokraattien kohtalo: nopea romahdus valtansa huipulta politiikan marginaaleihin.

 

Soundtrack: The Band, The Weight