Republikaanit ovat ideologisessa ja moraalisessa kriisissä, mutta älykäs ja looginen konservatiivinen ajattelu voi hyvin
Kun päivänpolitiikan pohjaton typeryys masentaa, on hyvä muistuttaa itseään siitä, että Yhdysvalloissa on yhä runsaasti faktavetoisia ajattelijoita.
Poliittisen oikeiston myllerrys yhdistettynä wokeismin synnyttämään vastareaktioon on inspiroinut sekä konservatiivisia että itsekritiikkiin kykeneviä liberaaleja älykköjä pohtimaan Yhdysvaltain yhteiskuntaa, konservatiivista filosofiaa ja modernia läntistä kulttuuria uudella tarmolla. Konservatiiviselle ja liberaalille (itse)tutkiskelulle on vahva tilaus.
Osa ajattelijoista on keskittynyt kritisoimaan wokeismin teorioita rasismista. Taloustieteilijä Glenn Loury ja kielitieteilijä John McWhorter ovat tuominneet wokeismin afroamerikkalaisille vaarallisena liikkeenä, joka ruokkii uhriajattelua ja estää rehellisen keskustelun oikeasta rasismista.
Syytökset provokatiivisuudesta on helppo sivuuttaa, kun ne tulevat ihmisiltä jotka tukevat Ibrahim X. Kendia. Loury ja McWhorter ovat eturivin tieteentekijöitä, joiden argumentit perustuvat dataan eikä tuntemuksiin.
David French ja Rod Dreher puolestaan edustavat uskonnollisen oikeiston eri rintamalinjoja. Siinä missä French uskoo vakaasti vapaaseen ja pluralistiseen yhteiskuntaan kristittyjen parhaana vaihtoehtona, Dreher on tempoillut ideologisesti laidalta toiselle.
Muutama vuosi sitten Dreher ehdotti, että uskonnollisten amerikkalaisten pitäisi vetäytyä maallistuneesta julkisesta elämästä ja keskittyä luomaan omia instituutioitaan. Nykyään hän ihailee Viktor Orbanin Unkaria ja sen arvomaailmaa.
French on ollut johdonmukainen ajattelija mullistusten aikakaudella. Kun evankeliset syleilivät Donald Trumpia, French toistuvasti ja johdonmukaisesti varoitti liikettä moraalisesta vararikosta. Hän osoitti näennäiseen uskonnollisuuteen kääriytyneen trumpismin vaaran amerikkalaiselle perustuslailliselle demokratialle jo kauan ennen tammikuun 6. päivän hyökkäystä kongressiin.
Avointa keskustelua puolustavat äänekkäimmin Bari Weiss ja Andrew Sullivan. Itsesensuurin ja kohteliaan vaikenemisen aikakaudella Weiss ja Sullivan ovat kritisoineet sensuroijia ja keskustelun tukahduttajia niin vasemmalla kuin oikeallakin laidalla.
Weiss ja Sullivan provosoivat paikoitellen, mutta eivät pelkää väittelyä. Heidän argumentointinsa kuunteleminen tai lukeminen on yleensä palkitsevaa.
Kevin D. Williamson taas on erittäin teräväkielinen konservatiivi vanhasta demokraattien kritisoinnin koulukunnasta. Hän analysoi tarkalla silmällä myös omaa pesää. The White Minstrel Show, Williamsonin kirjoittama republikaaniliikkeen ja trumpismin summaus on yksi parhaita aiheesta lukemiani esseitä.
Ross Douthat on Williamsonin kohteliaampi versio. Douthat analysoi amerikkalaisen kulttuurin, uskonnollisen elämän ja koulutuksen trendejä New York Timesin kolumnistina. Herkkä nenä kulttuurin muutoksille ja kyky löytää merkityksellisiä muutosvoimia pinnan alta ovat Douthatin vahvuuksia.
Kun amerikkalaisen päivänpolitiikan pohjaton typeryys masentaa, eivätkä Rachel Maddowin tai Tucker Carlsonin tuumaaukset viimeisimmästä kongressiedustajan lausunnosta kiinnosta pätkääkään, on hyvä muistuttaa itseään, että tässä maassa on vielä runsaasti älykästä, faktavetoista ja loogisesti johdonmukaista ajattelua.
Soundtrack: Talk Talk, Myrrhman.