Republikaanit etsivät vastauksia: kuuluuko tulevaisuus vapaalle kapitalismille vai vahvalle kristitylle valtiolle?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Demokraattinen puolue on perinteisesti ollut ideologisesti kirjavampi Yhdysvaltojen kahdesta pääpuolueesta. Mutta nyt republikaanisen puolueen sisäinen debatti haastaa vanhat käsitykset.

Viime vuodet ovat kyseenalaistaneet demokraattien ”kirjava teltta” -imagon. Maltillisten kapitalistien sekä demokraattisten sosialistien, liberaalien kristittyjen ja sekulaarien uusi vasemmisto -tyyppien pluralistinen liittoutuma natisee liitoksistaan.

Demokraateista on tullut yhä enemmän yhden vihaisen totuuden puolue: uusvasemmistolainen identiteettiliike, jonka liberaali puritanismi ruokkii ”ympyränmuotoista teloituskomppaniaa”. Juuri käynnistyvät esivaalikampanjat käyvät esimerkistä, miten liberaalit kokelaat käyvät yhtenä rintamana ideologisen absolutismin haastavien ehdokkaiden kimppuun.

Metamorfoosi ei ole luonnollisesti täydellinen. Joe Biden, vanhan kaartin maltillinen demokraatti, johtaa edelleen presidenttikokelaiden mielipidetiedusteluissa. Mutta Bidenin suosio perustuu erityisesti ei-valkoisten ja yli 45-vuotiaiden demokraattien tukeen. Nuoret äänestävät puolueen vasenta laitaa.

 

Samanaikaisesti republikaanien sisällä on käynnissä erittäin mielenkiintoisia debatteja puolueen ideologisesta ja poliittisesta tulevaisuudesta.

Vuodenvaihteessa konservatiivinen kommentaattori Tucker Carlson kritisoi puolueensa kapitalismi-fetissiä, ja hän sai komppaajia mm. provokaattori Ann Coulterista. Carlson sanoi puolueensa hylänneen duunarit ja keskiluokan, uhranneen heidät ”kapitalististen palkkasotilaiden” (lue: eliittien) hyväksi.

Hiljattain kaksi konservatiivista kristittyä arvokonservatiivia, Sohrab Ahmari ja David French, käynnistivät keskustelun puolueensa suhteesta moniarvoisuuteen, uskontoon ja vapaaseen markkinatalouteen.

Ahmarin argumentit sivuavat Carlsonin pointteja. Hän valittaa, kuinka republikaanien sitoutuminen markkinaliberalismiin ja pienen valtion ideologiaan on osaltaan ruokkinut amerikkalaisten perheiden alamäkeä.

Globalisaatio, liian vapaa markkinatalous ja republikaanien läheiset siteet korporaatioihin ovat johtaneet maan kristillis-moraaliseen alamäkeen, Ahmari sanoo. Maa ei tarvitse laissez-fairea, vaan aktiivista valtiota, joka harrastaa perheitä ja työväenluokkaa tukevaa talouspolitiikkaa, kuten esimerkiksi julkisia töitä.

Ahmari haluaa myös tiukempaa sosiaalisen liberalismin vastaista linjaa. Hänen maailmankuvassaan vasemmisto ei lepää ennen kuin se on tuhonnut kristilliset arvot. Yhteistyö vasemmiston kanssa ei ole suotavaa.

 

French uskoo edelleen vanhaan liittoon laissez faire -libertaarien, pienen valtion edunvalvojien sekä uskonnollisten arvokonservatiivien välillä.

Pieni valtio, vapaaehtoisuuteen perustuvat yhteisöllisyys sekä vapaat markkinat voivat edelleen luoda kasvualustan vahvoille perheille sekä perinteisille arvoille, French uskoo. Hänelle vasemman laidan liberaalit eivät ole vihollisia, jotka pitää tuhota, vaan lähimmäisiä, joihin kannattaa vedota logiikan ja ystävyyden avulla.

Pohjimmiltaan French haluaa palata Donald Trumpia ja jopa George W. Bushia edeltäneeseen aikakauteen.

 

Yksi vai monta Amerikkaa -debatti ei ole uusi ilmiö. Kysymys asuu amerikkalaisuuden filosofisessa ytimessä. Myös suhtautuminen amerikkalaiseen toiseuteen on yhtä vanha kuin koko valtio: katso vaikka jännitteitä eri etnisten ryhmien, alueiden, ja yhteiskuntaluokkien välillä.

Silti, on melko hätkähdyttävää nähdä lukuisten republikaanisten ajattelijoiden kyseenalaistavan puolueensa keskeisen filosofian, pluralistisesta yksilönvapautta painottavasta kapitalismista alkaen.

Republikaanien sisäinen kuohunta ei lopu pian. Trumpismi on, edelleen, ainoastaan sen ilmentymä, ei katalysti.

Debatti on merkittävä virstanpylväs tulevaisuuden historioitsijoille, jotka arvioivat amerikkalaisen puoluepolitiikan murrosta 2000-luvun alkupuolella.

 

Soundtrack: Lil Nas X, Old Town Road.