Rasismi on kuollut! Rasismi on huipussaan!
Charlestonin rasistisen joukkomurhan kaltaiset tragediat synnyttävät aina kaksi täysin väärää joukkoreaktiota.
Amerikkalaisen politiikan oikea laita keskittyy vähättelemään rasismia murhien motiivina. Republikaanisten presidenttikandidaattien on ollut liki mahdotonta edes myöntää joukkomurhan olleen rasistinen viharikos – vaikka ampuja itse oli ilmoittanut haluavansa rotusotaa, kannattanut rotuerottelua ja valkoista ylivaltaa sekä ilmoittanut uhreilleen ampuvansa heidät, koska he ovat mustia.
Yhdysvaltojen vasen laita ryhtyy usein voivottelemaan pahenevaa rasismia. Heille traagiset rasistiset rikokset tarjoavat todistuskappaleita siitä, kuinka rasismi on kasvussa ja muuttumassa yhä pahemmaksi ja väkivaltaisemmaksi.
Molemmat ovat väärässä.
The New Republic summasi hyvin syyt, miksi amerikkalainen oikeisto on niin vastentahtoista myöntämään rasismin olemassaolon:
Amerikkalaiset konservatiivit eivät ole välttämättä rasisteja, mutta he ovat aina anti-antirasisteja. Anti-antirasistinen logiikka toimii jotenkuten näin: rasismi oli historiallinen ongelma, mutta se ei ole enää vakava aihe. Suurin syy värillisten menestyksen puutteeseen on heidän omat toimensa, ja kaikki yritykset korjata rasismin aiheuttamat vahingot, kuten värillisiä suosiva affirmative action -politiikka, ovat itsessään rasistisia. Anti-antirasistille koko sanalla ”rasismi” on liki maagisia voimia. Sanan ”rasismi” käyttäminen itse asiassa luo rasismia, jota ei muuten edes esiintyisi upeassa amerikkalaisessa meritokratiassa.
Toisaalta laitavasemmiston toistuvat väitteet rasismin kasvamisesta ja koventumisesta perustuvat emotionaalisiin reaktioihin ja valikoivaan faktojen poimimiseen. Ne ovat niin historiallisesti perspektiivittömiä, että dataan uskovaa ihmistä paikoitellen jopa hirvittää.
Emme voi arvioida rasismin nykytilaa ilman, että vertaamme sitä menneeseen.
Sisällissodan jälkeen valkoinen terrori ja avoin poliittinen väkivalta nauttivat korkean tason poliittista suojelua Yhdysvaltojen Etelässä. Aina 1930–1940.luvuille saakka Etelän poliittiset johtajat, kuten Cotton Ed Smith, Hoke Smith, Rebecca Felton, Eugene Talmadge ja kumppanit, avoimesti kehottivat kannattajiaan pitämään afroamerikkalaiset kurissa ja poissa politiikasta vaikka tappamalla.
Toisen maailmansodan jälkeen afroamerikkalaisten vastainen väkivalta muuttui hienovaraisemmaksi. Jopa monet rasistiset politiikot reagoivat kielteisesti Selman marssijoiden pahoinpitelyyn (1965) ja Birminghamin valkoiseen terroriin (1950–1960-luvut).
1970–1980-luvuilla rasismi muuttui poliittiseksi koodikieleksi. Republikaanit valtasivat Etelän valkoiset rasistit puhumalla ”osavaltioiden oikeuksista” ja vastustamalla pakotettuja integraatioprojekteja.
1990-luvulta aina tähän päivään saakka olemme todistaneet nopeaa rodullista integraatiota ja rasismin hiipumista marginaaleihin. Vilkaiskaapa taas kuka isännöi Valkoista taloa.
Hyvät konservatiiviset republikaanit: rasismi ei ole kadonnut. Poliisi ja oikeuslaitos ovat edelleen rodullisesti ongelmallisia. Köyhän afroamerikkalaisen on edelleen valkoista vaikeampi nousta sosiaalisia tikapuita, vaikka hän pelaisi sääntöjen mukaan ja tekisi rajusti töitä. Ja kyllä, vanhan kaartin murhanhimoisia rasistejakin vielä maasta löytyy, kuten Charlestonin tapahtumat osoittavat.
Hyvät liberaalit demokraatit: rasismi tänään on kuin vähäkalorinen versio menneistä vuosikymmenistä. Jos jollakulla on otsaa väittää rasismin koventuneen, kehotan häntä lukemaan edes yhden kirjan amerikkalaisten rotusuhteiden historiasta. Tai pari lukuakin 1870–1960-luvuilta riittää. 1900-luvun alussa Charlestonin murhamies tuskin olisi joutunut edes oikeuteen afroamerikkalaisten tappamisesta – ainakaan rotumellakoiden tai lynkkausten yhteydessä. Tänään hän on Yhdysvaltojen ehkä vihatuin mies.
Järkevä, faktavetoinen ja kiihkoton keskustelu rasismista on erittäin tärkeää. Faktavetoinen ja tasapuolinen analyysi kykenee hahmottamaan ongelmat ja pohtimaan hyviä keinoja niiden ratkaisemiseksi. Oikeiston ongelmien olemassaolon kieltäminen ja vasemmiston emotionaalinen kiljuminen kasvavasta rasismista ainoastaan huonontavat tilannetta ja – potentiaalisesti – rotusuhteita.
Ja se on juuri mitä rasistiset idiootit, aina rotusotaa haluavaan Charlestonin syytettyyn tappajaan saakka, haluavat.
Soundtrack: Jon Stewartin kommentti Charlestonin tapahtumista.