Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Ranska ja Yhdysvallat: kuin kaksi marjaa

Marko Maunula
Blogit Americana 20.3.2011 01:29

Ranskan ottama johtava rooli iskuissa Libyaa vastaan on hämmentänyt amerikkalaisia kommentoijia.

Ranskan imago varsinkin amerikkalaisen oikeiston parissa on yksioikoisen negatiivinen. Ranskalaiset ovat, Bart Simpsonia lainatakseni, ”juustoa syöviä antautuja-apinoita,” jotka kyynisesti ja/tai vellihousuisesti eivät suostu kantamaan osaansa vapaan maailman puolustamisen taakasta.

Viime päivät Ranska on puhunut äänekkäimmin Gaddafia vastaan ja lännen sotilaallisen väliintulon puolesta. Lauantaina ranskalaiset pistivät toimeksi, ja muu länsiliittoutuma ainakin alkusuoralla keskittyi komppaamaan Ranskan toimia.

Konservatiivinen media, kuten esimerkiksi Lähi-Itää herkeämättä seurannut National Review, reagoi tapahtumiin yllättävän pitkällä hiljaisuudella. NR:n yleensä salamannopeasti viikonloppuisinkin päivittyvä The Corner -blogi oli hiljaa läpi taisteluiden ensimmäisten tuntien. Kun jutut vihdoinkin ilmestyivät, niitä leimasi Ranskan roolia kevyesti vähättelevä ote.

Amerikkalaisen oikeiston suhtautuminen Ranskaan ja ranskalaisiin on hauska esimerkki poliittisesta freudilaisuudesta.

Yhdysvaltoja ei ehkä olisi olemassa ilman Ranskaa. Maan vallankumouksen aikana Ranskan mukaantulo Yhdysvaltojen rinnalle käytännössä ratkaisi sodan ja johti Brittien luopumiseen sodasta. Amiraali de Grassen, markiisi de Lafayetten ja kreivi de Rochambeaun johtamat ranskalaisjoukot olivat ratkaisevassa roolissa sodan päättäneessä Yorktownin kampanjassa. Ranskan rooli himmentää hieman Yhdysvaltain armeijan omia saavutuksia, nationalististen tulkitsijoiden harmiksi.

Suurin jännite Ranskan ja Yhdysvaltain välillä johtuu maiden pohjimmaisesta samankaltaisuudesta. Yhtäläisyydet nolostuttavat montaa ranskalaista vasemmistoälykköä ja amerikkalaista konservatiivia, mutta niitä on vaikea kiistää.

Sekä ranskalaiset että amerikkalaiset uskovat vankasti, että he ovat demokratian, vapauden, ja tasa-arvoisuuden tärkeimmät esimerkit maailmassa. Molemmat ovat kanonisoineet vallankumouksensa ja tarjoavat niitä innokkaasti muulle maailmalle esimerkeiksi.

Molemmat uskovat vakaasti omaan erinomaisuuteensa sekä kansalliseen poikkeuksellisuuteensa. Nationalistinen sovinismi jyllää, kun amerikkalaiset ja ranskalaiset pääsevät heiluttelemaan etusormiaan muulle maailmalle ja kertomaan miten ylivertaisia heidän kulttuurinsa ovat.

Ranskalaiset ja amerikkalaiset myös salaisesti kadehtivat toisiaan. Ranskalaiset kadehtivat Yhdysvaltain kulttuurin voimaa ja asemaa suurvaltana, sekä amerikkalaisen yhteiskunnan dynaamisuutta. Amerikkalaiset salaisesti ihailevat ranskalaista elämäntapaa, maan rikkaita perinteitä, sekä jopa sen rohkeaa itsepäisyyttä.

Ranska on nyt ottanut aktiivisen ja agressiivisen johtoroolin Libyan kriisissä. Odotamme josko vähättely jatkuu vai kuulemmeko jossain vaiheessa kongressin oikealta reunalta jopa taputuksia.

Soundtrack: Serge Gainsbourg, Aux armes et caetera.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Ranskan pressalla on selvästi pienen (lyhyenlännän) miehen paineita ja tarvitsee jatkeeksi Mirageja. Toivottavasti noiden liidokkien sähkölaitteet ja automatiikka pelaavat paremmin kuin ranskalaisvalmisteisissa autoissa, jotka ovat suomalaisten autopajojen ja katsastusasemies yksi merkittävimmistä tulonlähteistä.

Sitten on tietysti tuo pressan arvaamaton puoliso. Näyttää vanhasti siltä, että tällä ex-bändärilla (Mick Jagger, Eric ”Hidashanska” Clapton – you just name it) on vahva meditoiva vaikutus kompleksisen, itseään aurinkokuninkaaksi luulevan pressan impulsiivisiin liikkeisiin ( vrt. R.Reagan luotti eniten vaimonsa astrologisiin näkyihin ja alkoi leikkiä ”tähtien sotaa”.). Nicolas-pojuhan on liikkeissään sellainen sähköjänis, että puolta nuoremmat avustajat saavat infrakteja yrittäessään pysyä äijän perässä. Oma Mauri-sähköjäniksemme on kesy pupu tämän mösjöön rinnalla.

”Yhdysvaltoja ei ehkä olisi olemassa ilman Ranskaa. Maan vallankumouksen aikana Ranskan mukaantulo Yhdysvaltojen rinnalle käytännössä ratkaisi sodan ja johti Brittien luopumiseen sodasta. Amiraali de Grassen, markiisi de Lafayetten ja kreivi de Rochambeaun johtamat ranskalaisjoukot olivat ratkaisevassa roolissa sodan päättäneessä Yorktownin kampanjassa. Ranskan rooli himmentää hieman Yhdysvaltain armeijan omia saavutuksia, nationalististen tulkitsijoiden harmiksi.”

Suomenruotsalaisella logiikalla tuo ylläoleva riittäisi pakkoranskan ylläpitämiseen USAn kouluissa.