Punaniskat ja vaistonvarainen keskisormen vilautus
Georgian uusi aselaki kiteyttää Yhdysvaltain etelävaltioiden, Etelän, vastenmielisimmät piirteet.
Olen adoptoitu Etelän asukas. Olen asunut 21 vuotta Yhdysvalloissa ja koko ajan vanhassa Konfederaatissa. Vokaaleja venyttävän englannin murteeni perusteella kaikki aina arvaavat minut Etelässä asuvaksi maahanmuuttajaksi. Sanon y’all ja farred (forehead).
Kun käyn pohjoisessa, tunnen aina oloni hieman ulkopuoliseksi. Murteet, maisema, tapakulttuuri, ilmasto ja lukuisat pikkuseikat tuntuvat vierailta. Kotimatkalla, ylitettyäni Mason-Dixon linjan, huokaisen aina tyytyväisyydestä.
Pidän Etelän ilmastosta, ystävällisyydestä, sielukkuudesta, musiikista, ruuasta, murteesta, kirjallisuudesta ja luonnosta. Karvani nousevat pystyyn, kun kuulen pohjoisen liberaalien mollaavaan kotiseutuani. Atlanta, New Orleans, Chapel Hill-Durham, Savannah, Charleston ja Memphis ovat kulttuurisesti rikkaampia, kauniimpia, hauskempia ja mielenkiintoisempia paikkoja kuin ani harva pohjoisen kaupunki.
Mutta sitten perehdyn Etelän poliittisiin uutisiin ja pian pohdiskelen, josko Kalifornian tai New Yorkin yliopistot tarvitsevat Etelän historian professoria.
Georgian uusi aselaki sallii aseiden kantamisen baareihin, kirkkoihin ja lentokentille (mutta ei turvatuille alueille). Se antaa koulujen päättää henkilökuntansa aseistuksesta ”opiskelijoiden turvaamiseksi”.
Laki sallii äänenvaimentimet ja laajentaa ns. stand your ground -oikeuksia. Jos kansalainen uskoo, että hänen henkensä voi mahdollisesti olla vaarassa, hänen ei tarvitse välttää konfliktia, vaan hän saa käyttää asettaan itsepuolustukseksi.
Itse laki vaikuttaa omaan elämääni melko vähän. Atlanta on edelleen turvallinen kaupunki, ellei sinulle iske ylipääsemätön hinku ajaa gettoon ostamaan crackia kello kaksi aamuyöllä, tai ellet halua mennä kaupungin ulkopuolisiin punaniskabaareihin tinkaamaan Nascar-kuskeista tai haukkumaan Lynyrd Skynyrdiä.
Normaalissa, keskiluokkaisen porvarillisessa elinympäristössäni puistoineen, museoineen, naapurustoni ravintoloineen, kahviloineen ja kauppoineen tämä laki ei muuta juuri mitään.
Lain vastenmielisin piirre on mielestäni sen synnyttänyt asennemaailma.
Etelän kulttuurin pimeä puoli on sen vastahankaisuus ja itsepäisyys, jota alueen asukkaat joskus virheellisesti kutsuvat ylpeydeksi. Jos jenkit, intellektuellit tai muut suippopäiset asiantuntijat sanovat jotain edes etäisesti kriittistä, monen Etelän asukkaan vaistonvarainen reaktio on vilauttaa keskisormea ja virtsata omaan telttaansa ihan vain kuittailun vuoksi.
Kun älypäät tulevat tilastoineen, argumentteineen ja opettajamaisine besserwisser-lausuntoineen kertomaan Etelän miehelle, että aseet ovat vaarallisia ja löysät aselait eivät tee kenestäkään entistä turvallisempia, Etelän jannu sanoo, mihin suippopää saa tunkea tilastonsa. Seuraavaksi hän marssii kongressiin ja vaatii löysempiä aselakeja, sillä hän haluaa näyttää liberaaleille, mistä kana kusee.
Georgian uusi aselaki on tästä malliesimerkki. Se on itsenäisyysjulistus, poliittinen ”f*** you” osavaltion yhä laajemmalle liberaalille väestönosalle, hyökkäys Atlantan ja sitä ympäröivän Georgian välisessä kulttuurisodassa.
Demograafinen kehitys osoittaa, että Georgiasta on tulossa violetti ja lopulta sininen osavaltio parin vuosikymmenen sisällä. Ennen marssimistaan vähemmistöön, maaseutu-Georgian Johnny Rebit haluavat vielä viimeisen kerran osoittaa voimansa. He tekevät sen tavalla, joka osoittaa vanhan Etelän kulttuurin ja politiikan tympeimmät puolet.
Soundtrack: Lynyrd Skynyrd, Saturday Night Special