Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Presidentti Obama ja Syyrian kriisi

Marko Maunula
Blogit Americana 29.1.2013 14:48

The New Republic julkaisi sunnuntaina presidentti Obaman haastattelun. Keskustelu rönsyili puoluepolitiikasta amerikkalaiseen jalkapalloon, kunnes lopussa puheeksi nousi Syyrian tilanne. Haastattelija kysyi, miten presidentti moraalisesti painii Syyrian väkivallan kanssa? Presidentin vastaus kiteytti Valkoisen talon asenteen:

Joka aamu saan tilannepäivityksen edellisen päivän tapahtumista tiedustelusta ja kansallisesta turvallisuudesta vastaavilta tiimeiltä. Erittäin harvoin uutiset ovat hyviä. Uutiset sodasta, terrorismista, etnisistä väkivaltaisuuksista sekä väkivallasta viattomia kohtaan vievät ison osan päivästäni. Joudun jatkuvasti painimaan kysymysten kanssa, että missä ja milloin Yhdysvallat voi toimia tavalla, joka edistää kansallisia etujamme, parantaa turvallisuuttamme, sekä edustaa korkeimpia ihanteitamme sekä yhteistä inhimillisyyttä.

Ja kun painin näiden kysymysten kanssa, olen hyvin tietoinen paitsi meidän valtavista kyvyistämme ja voimavaroistamme, mutta myös rajoitteistamme. Syyrian kaltaisessa tilanteessa minun on kysyttävä, josko me voimme vaikuttaa tilanteeseen? Muuttaisiko sotilaallinen osallistumisemme tilannetta? Miten se vaikuttaisi kykyymme tukea joukkoja, jotka ovat vielä Afganistanissa? Mitkä olisivat mahdollisen osallistumisemme jälkivaikutukset alueella? Pahentaisiko se väkivaltaa tai johtaisiko tilanne kemiallisten aseiden käyttöön? Millaiset toimet johtaisivat parhaaseen mahdolliseen Assadin jälkeiseen hallintoon? Ja miten suhteutan kymmenet tuhannet Syyriassa kuolleet kymmeniin tuhansiin, jotka parhaillaan kuolevat Kongossa?

Nämä eivät ole helppoja kysymyksiä. Prosessoimme niitä parhaamme mukaan. Teemme päätöksiä, jotka tasapainottavat eri tekijöitä, ja toivomme, että presidenttikautemme päätyttyä voimme katsoa menneisiin ja sanoa, että tein enemmän hyviä kuin huonoja päätöksiä, ja että Amerikka edusti, parhaiden kykyjensä mukaan, hyvyyden voimia vaarallisessa maailmassa.

Kysymykset koskien Yhdysvaltain-tai muiden länsivaltojen-puuttumista kansannousuihin, väkivaltaan tai sisällissotiin ovat vaikeita, liki mahdottomia analysoitavia lukemattomine ja salaisine muuttujineen. Obaman pohdiskelut heijastavat kysymyskenttien monimutkaisuutta sekä joka puolella piileskeleviä poliittisia ja sotilaallisia miinakenttiä.

Egyptissä Yhdysvallat lopetti vanhan liittolaisensa Hosni Mubarakin tukemisen, kun Yhdysvallat havaitsi Mubarakin vastustuksen laajuuden sekä riskin Egyptin vajoamisesta sisällissotaan. Pian Egypti valitsi itselleen presidentin, joka on nyt tekemässä itsestään uutta autoritääristä vallanpitäjää.

Syyriassa tilanne on vielä kinkkisempi. Kapinallisten tavoitteet ovat hajanaisia, ja Assadin jälkeinen Syyria on vaarassa pudota hihhuli-islamistien käsiin. Humanitäärinen kriisi maassa on selviö, ja väkivallan olisi loputtava, mutta miten Yhdysvallat-tai muut länsimaat-kykenevät tekemään suoriutumaan tehtävästä ilman, että Syyria menee ojasta allikkoon? Mitä jos interventio johtaa kemiallisten aseiden käyttöön, Iranin mukaantuloon, sekä sodan laajenemiseen entisestäänkin?

Missä, milloin ja miten lännen pitää toimia? Miten pitkälle me olemme valmiit uhraamaan omaa ja toisten ihmisten verta sekä rahaa islamistien, sotapäällikköjen ja heimoristiriitojen pysäyttämiseksi? Onko Ranska oikealla asialla mennessään Malin hallituksen aseelliseksi tueksi? Pitäisikö Yhdysvaltojen ja/tai länsiliittoutuman pyrkiä pysäyttämään Kongon joukkomurhat, raiskaukset ja muun väkivallan?

Obaman kysyvä vastaus valotti ongelmakenttää melko kattavasti, muistuttaen, että joskus Yhdysvaltain ja länsiliittoutuman osallistuminen kriiseihin johtaa rakentaviin lopputuloksiin (Korea), mutta joskus ne ainoastaan pahentavat tilannetta (Vietnam).

Yksiselitteistä vastausta tilanteeseen ei löydy kuin niiden parista, jotka puhuvat täydellisen tietämättömyyden antamalla itsevarmuudella. Tai leiristä, jonka infantiilinen reaktio aina ja kaikkialla on tuomita amerikkalainen imperialismi sekä juhlia ketä tahansa Gaddafi-luokan teurastajaa, jos he vain ovat läntisen demokratian ja Amerikan vihollisia.

Katso SK:n kuvakertomus ja videoraportti Syyriasta.

Soundtrack: Nusrat Fateh Ali Khan, Shams-ud-Doha, Badr-ud-Doja.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

”Yksiselitteistä vastausta tilanteeseen ei löydy kuin niiden parista, jotka puhuvat täydellisen tietämättömyyden antamalla itsevarmuudella.”

Tämä kärjekäs luonnehdinta ja toisaalta Obaman vastaus kuvaavat hyvin hallituksen ja opposition normaalitilannetta demokratiassa. Niinpä, koska vain oppositio tietää yksiselitteiset vastaukset kansakunnan ongelmiin, hallitus- ja oppositiopuolueita yleensä vaihdetaan keskenään aina vaaleissa.

Obaman kuvaus päivästään valaisee hyvin vastuullisten päättäjien tilannetta. Harva asiaan vaikuttava seikka on täysin selvänä, ja päätökset on tehtävä tai jätettävä tekemättä siinä epävarmuudessa ja ristiriitaisia tekijöitä keskenään punniten. Lisäksi on ajateltava jälkimainetta ja kansalaisten suhtautumista lähinnä seuraavia vaaleja silmälläpitäen. Päätösten käytännön toteutuminenkin on paljolti alaisten ja muiden päättäjien sekä sattuman varassa. Eli mikään ei suju aivan niin kuin on itse ajatellut. Sillä välin tilanteetkin kehittyvät, joten päätökset saattavat osua tyhjään tai väärään paikkaan.

Hallitseminen tuntuu siis huitomiselta tilanteessa, jossa näkeminen on rajoitettua ja ajoittaista. Silti valtaan pyrkijöistä ja siellä pysymään halukkaista ei ole puutetta.

Ei oikein edes tiedä, mistä tämän kommentoinnin aloittaisin…

Maunula tuntuu näet saavuttaneen kritiikittömässä USA-palvonnassaan jo aivan omat ulottuvuutensa.

Hänen piinallisen pinnalliset USA-analyysit hakevat mitäänsanomattomuudessaan ja ”informatiivisuudessaan” vertaistaan; korkeintaan YLEn Moskovan kirjeenvaihtajien NKP-puoluekokousraportit 1970-luvulla yltävät rinnallensa.

Vaikuttaisi kyllä siltä, että jos Maunula edes kerran uskaltautuisi ulos ahtaista ajatusmaailmoistaan ja käsityskannoistaan, niin hän saattaisi yllättyä suuresti. Vaikutelmaksi näet jää, ettei hän ole koskaan edes tutustunut sellaisiin amerikkalaisiin organisaatioihin kuten esim. Council on Foreign Relations sekä Brookings Institution. Jos hän olisi tutustunut ko. organisaatioihin sekä niiden toimintaan olisi hän tullut havaitsemaan, että Brookings Institiution julkaisi jo vuonna 2009 teoksen ”Which Path to Persia?”, jossa nuotitettiin USAn tuleva ulkopoliittinen linja mm. Lähi-idässä (ja tämän suunnitelmanhan olemme sittemmin saaneet omin silmin todistaa toteutuneen USA-vetoisella NATO-sapluunalla niin Libyassa kuin pian myös Syyriassa ja sen jälkeen ilmeisesti myös Iranissa).

USAn hegemonisteiset motiivit ympäri maailmaa tapahtuvalle toiminnalleen ovat olleet ” Weapons of Mass Destruction”-verukkeesta lähtien kiusallisen selvät kenelle tahansa vähäänkään kansainvälistä politiikkaa seuraavalle (ja ymmärtävälle)ihmiselle – paitsi siis näköjään Maunulalle …
Ja kuten valitettavasti Libyan ja Egyptin esimerkeistä näemme, ei demokratiaan ulkoisesti pakottamalla saada muuta aikaan kuin vain lisää uusia ongelmia. Kun ei tunneta riittävän syvällisesti islamilaista kulttuuria ja yhteiskunnan rakennetta, so. kuinka se on sosiaalisine ym. yhteyksineen jäsentynyt ja vuosisatojen aikana rakentunut, niin nyt meneillään olevan kaltaisella ulkopoliittisella puoskaroinnilla tullaan korvaamaan epätäydellinen hallinto vielä huonommalla esivallalla (kuten esim. Libyan kohdalla olemme nähneet tapahtuneen). Mutta tämähän lienee Kissingerin ja Brezinskin kaltaisten ”isojen poikien” tarkoituskin? http://www.brookings.edu/~/media/research/files/papers/2009/6/iran%20strategy/06_iran_strategy.pdf

Maunulan toistuvasti harjoittamat älyllisesti kestämättömät argumentoinnit ovat kyllä banaaliudessaan naiivin lapsellisia; alakoululaistyyliin hän leimaa toisella(lue;kriittisesti) tapaa ajattelevat ymmärtämättömiksi. Koska hän itse ei kuitenkaan selvästikään kykene hahmottamaan kansainvälispoliittisia syy/seuraus yhteyksiä, leimaa hän siis kokonaiskuvan paremmin hahmottaneet ”infantiileiksi”.(?) How original!

Suosittelenkin Maunulalle ja hänen kaltaisilleen Seiska-lehden palvelukseen menemistä; sieltä saattaisi löytyä journalistiselta ja älylliseltä tasoltaan yhtä matalaotsaisesti orientoituneita kirjoittajia kuin hän.

Jos kuitenkin akateeminen uteliaisuus sittenkin vihdoin heräisi, niin tässä pari linkkiä sitä avittamaan http://www.washingtonpost.com/world/national-security/syrian-rebels-get-influx-of-arms-with-gulf-neighbors-money-us-coordination/2012/05/15/gIQAds2TSU_story.html
https://docs.google.com/file/d/0Bzf5hXPESLSdbTd0V2dIY3hvVGM/edit?pli=1

Case closed.

Hyvä 2 Much 4 U?: Amerikkalainen politiikka ei ole monoliitti. Se ei perustu hegemonialliseen suunnitelmaan globaalista dominoinnista, joka jotenkin elää muuttumattomana ulkopoliittisena vakiona, presidentistä toiseen. Nämä visiot elävät ainoastaan paranoidien hihhulien peloissa sekä joidenkin neokonservatiivien villemmissä toiveissa. Ajatus, että Bushin ja Obaman ulkopoliittisten ideologioiden välillä on selkeä jatkumo on suoraan sanottuna absurdi. Amerikkalaiset äänestäjät torjuivat neokonservatiivit vuonna 2008, ja uudelleen vuonna 2012, herättyään katastrofaalisen Irakin sodan myötä neokonservatiivisen ideologian päättömyyteen. Neokonservatismi on hyvää vauhtia menossa historian tunkiolle kommunismin, fasismin ja muiden päättömien ideoiden seuraksi.

Tämänhetkinen ulkopoliittinen johto suhtautuu huomattavasti varautuneemmin väliintuloihin ja, kuten Obaman vastaus Syyria-kysymykseen osoittaa, maan johto ymmärtää ongelmakentän monimutkaisuuden. Tuen vetäminen Mubarakilta, Yhdysvaltain ja Israelin vankalta liittolaiselta, kertoo, että Amerikan politiikka alueella ei perustu ainoastaan itsekeskeiseen hegemonian ja stabiliteetin tavoitteluun. Libyassa Yhdysvallat keskittyi lähinnä soittamaan komppikitaraa Gaddafin vastaiselle liikkeelle sekä eurooppalaisille operoijille.

Yhdysvaltojen , kuten liki kaikkien valtioiden, ulkopolitiikka on elävä ja orgaaninen sekoitus kansallisten etujen valvomista, idealismia, reaalipolitiikkaa sekä jopa moraalia ja ihanteita. Sen toimia on hyvä tutkia kriittisesti. Silti, aito analyyttinen kriittisyys ei ole reaktionaarista ja johdonmukaista Suuren Saatanan kiroamista, jonka metodologinen johtotähti on ajatus, että kaikki mitä Yhdysvallat tekee on aina ja lähtökohtaisesti väärin. Ideologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Mitä kommenttiesi kiivaaseen äänensävyyn tulee, en voi välttää hihitystä. Olen ilmeisesti onnistunut suututtamaan sekä hihhulioikeiston että vaistonvaraisen Amerikan syy! –vasemmiston, eli olen tehnyt ainakin jotain oikein.

Katsoin aikoinaan tv-dokumenttia, tällä pallolla ensimmäisen ydinaseen kehittelystä USA:ssa ,perusteluista miksi tällainen pitää hankkia oli , vain ydinase voi turvata Usan globaalin suurvalta aseman,

globaalista nominoinnista, kun Irakin sotatoimista oli tehty päätös,kysyin toimittaja eräältä öljyteollisuuden johtohenkilöltä ,kuka johtaa Irakia sodan jälkeen ,olipa johtohenkilö kuka tahansa se on meidän ystävämme kuului vastaus,

tai että FBI kartoittti Afganistanin luonnon varat ja totesi että ne ovat erittäin monipuoliset ,erittäin suuret
miksiköhän……

Hyvä Marko. Pikaisesta vastauksestasi päättelen, ettet sitä kirjoittaessasi ollut vielä tutustunut antamiini linkkeihin. Joka tapauksessa haluan -alentumatta sen enempää harjoittamasi keskustelun tasolle- todeta vielä seuraavaa:

YK:n Syyrian erikoislähettilään suulla kristallisoitui näet mielestäni aika hyvin Syyrian(ja tiettyjen muidenkin USA-johtoiselle koaliittiolle epämieluisten regimenttien) vastaisten voimien päämäärä http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194792068842/artikkeli/syyria-lahettilas+on+toivoton+maa+hajoaa+kappaleiksi+pala+palalta.html

Vanhaa, hyväksi koettua ”tarkoitus pyhittää keinot” ja ”Divide et impera”- politiikkaa harjoittamalla tullaan pirstoneeksi lähes koko islamilainen maailma toinen toistaan vastaan taisteleviksi ”kuppikunniksi”, mikä avaa tien ulkoapäin tulevalle ohjaukselle ja tavoitteiden saavuttamiselle(lue; mittavien energia- ja mineraalivarojen haltuunotolle).
On mielestäni päivänselvää, että sisäisiin ristiriitoihin ajautuneet ja keskenään taistelevat heimot(niitä sopivasti aseistamalla) luovat tilanteen ja alueen, joka on helpommin hallittavissa.

Lähi-idässä on kehkeytymässä ns. poliittisen siionismin ja islamilaisen maailman välinen yhteenotto http://yle.fi/uutiset/syyria_israel_pommittanut_sotilaskohdetta_damaskoksen_lahella/6473549 jossa mielestäni vaarana on se, että se vetää myös muun maailman mukaansa suurvaltojen sovittamattomien eturistiriitojen johdosta. Joka tapauksessa nykyinen kriisi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueilla hyödyttää varmasti ainakin yhtä osapuolta; nimittäin kansainvälistä ase- ja sotateollisuutta, jonka potentiaalisesta vallan kasvusta mm. Presidentti Eisenhower varoitti jäähyväispuheessaan vuonna 1961.

Joka tapauksessa USAn vara-presidentti Joe Bidenin toteamus siitä, ettei tarvitse olla juutalainen ollakseen siionisti(eivätkä kaikki juutalaiset ole kyllä siionisteja), kertoo jotain siitä, mitä Tietyt piirit Washingtonissa(ja miksei muuallakin) asioista ajattelevat – ja käytännön teot taasen ovat osoittaneet sen, miten he niihin ovat reagoineet.
Jo toteutuneet Irakin, Afganistanin sekä Libyan miehitykset(ja sen mukana energiavarojen strateginen edunvalvonta yhdessä Iranin vastaisen ”patouttamispolitiikan ” sekä edellä mainitun ”Divide et impera”-politiikan kanssa) ovat kärjistämässä kriisiä Brookings Institutionissa laaditun suunnitelman mukaisesti eteenpäin http://youtu.be/LacBpeZbhzI

Miten esim. Turkki niin NATO-maana, että islamilaiseen kulttuuriin kuuluvana valtiona tulee toimimaan, sekä mitkä ovat Venäjän ja etenkin Kiinan rektiot(The ideology behind the Russian and Chinese foreign policy (in Syria)is best summarized by China’s ambassador to the United Nations, Li Baodong:” We [do] not have intention to protect anybody against anybody. What we really
want to see is that the sovereignty of that country can be safeguarded, and the destiny of that country can be in the hands of the people in Syria. ”), jää nähtäväksi.

USA-vetoinen NATO-sapluuna mielestäni joka tapauksessa jyrää jo ympäri Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää: tämän kieltäminen, ja siitä lähes täysin vaikeneminen mm. ”valtamediankin piirissä” on mielestäni hämmästyttävää.

Joka tapauksessa on hyvä kysyä: Hyödyttääkö tämä kokonaistilanne mahdollisesti joitakuita, ja jos näin on, niin seuraava kysymys kuuluukin, että miksi(?)
Toivottavasti ainakaan Suomi ei ole jäämässä Lähi-idässä muotoutuvan tilanteen panttivangiksi harkitsemattomalla toiminnallaan tahi liittoumilla saatikka sitten ennalta sotkuun sitoutumisillaan.

”Lääkär(e)ille” tulee kyllä alueella varmasti myöhemmin (paljonkin) käyttöä…

Joka tapauksessa; hyvää tulevaa kevättä.

Ystävällisin terveisin, yours truly

Hyvä 2 Much 4U?: Tutustuin ehdottamiisi teksteihin pintapuolisesti. The Brookins Institutionin essee-kokoelma, jossa eri koulukuntia edustavat ajattelijat teoreettisesti pohtivat vaihtoehtoja Yhdysvaltain Iranin politiikaksi, sekä sen laatijat eivät edusta Yhdysvaltojen hallitusta, eivätkä teoksen pohdiskelut todellakaan nuolita Yhdysvaltain tulevaa Iranin politiikkaa. Kyseessä on nippu ajattelijoita politiikan sekä akatemian piiristä, jotka antavat omat analyysinsä ja visionsa toivomastaan Yhdysvaltain politiikasta Teheranin suuntaan. Teoreetikot eri leireistä tuottavat tekstiä jatkuvasti, toivoen vaikuttavansa kongressiedustajiin, presidenttiin tai yleiseen mielipiteeseen Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Nämä tekstit on hyvä pistää lähdekriittiseen analyysiin, eikä niiden painoarvoa kannata ylikorostaa.

Yhdysvalloilla oli suuri visio Lähi-Idän suhteen noin vuosikymmen sitten, kun neokonservatiivit nousivat George W. Bushin merkittävimmiksi turvallisuuspoliittisiksi neuvonantajiksi, ja he ryhtyivät, innosta ja idealismista juopuneena, visioimaan ulkopäin tuodusta demokratiasta ja kapitalismista, joka Irakin kautta leviäisi kuin kulovalkea läpi Lähi-Idän. Heidän utopistinen toiveajattelunsa osoittautui katastrofaaliseksi virheeksi, rajoittaen Yhdysvaltain moraalista, taloudellista sekä sotilaallista voimaa alueella. Tällä hetkellä Yhdysvaltain Lähi-Idän politiikka on pimeässä haparoivaa, pitkälti improvisaatioon ja pienten liikkeiden strategiaan perustuvaa reagointia tapahtumiin, joita Yhdysvallat ei kykene hallitsemaan. Arabimaiden taistellessa omien modernisaatiopaineidensa kanssa, Yhdysvaltojen rooli konfliktissa on sivuosa. Se hurraa Fukyaman teesin puolesta, mutta varautuu Huntingtonin teesin voittoon.

Lähi-Idän energiapoliittinen merkirys Yhdysvalloille on pienenemässä, sillä Yhdysvallat, arvoiden mukaan, saavuttaa omavaraisuuden energian suhteen parissa vuosikymmenessä. Yhdysvaltain tuki Israelille jatkuu, mutta senkin muoto ja mittavuus elävät sekä Israelin, muun Lähi-Idän sekä Yhdysvaltain poliittisten kehitysten myötä.

@2 much 4 U ?

”Joka tapauksessa on hyvä kysyä: Hyödyttääkö tämä kokonaistilanne mahdollisesti joitakuita, ja jos näin on, niin seuraava kysymys kuuluukin, että miksi(?)”

No vastaushan on päivänselvä. Kokonaistilanne hyödyttää illuminaatien, vapaamuurareiden, WWF:n, Skull & Bonesin sekä Wall Streetin juutalaiskommunististen pankkiirien salaliittoa, jonka pyrkimyksenä on saavuttaa uusi maailmanjärjestys.

Nopealla googlauksella totesin USA:ssa asiantuntijoiden arvioineen Irakin sodan hintalapuksi noin kolme triljoonaa (=kolme tuhatta miljardia) dollaria. Raakaöljybarrelin hinta pyörii sadan dollarin tuntumassa ja Irakin öljyvaroiksi arvioidaan 115 miljardia barrelia. Tuosta on helppo laskea että Irakin sota on USA:lle tajuttoman huono business mikäli vasemmistotollojen ajatus siitä että Irakiin hyökättiin vain öljyn takia pitäisi paikkansa.

Luonnonvaroista käytävät sodat ovat taloudellisesti hölmöläisten hommaa koska kaikki luonnonvarat tässä maailmassa ovat vapaasti kaupan markkinahintaan.

Ajatus siitä että USA kävisi sotia maailmalla ryöstääkseen luonnonvaroja on äärimmäisen pöljä. Öljyn ja muiden fossiilisten energianlähteiden osalta vielä tuplasti pöljä sillä USA:lla on öljyliuskeen, -hiekan ja ennen kaikkea liuskekaasun varannoissa energiaa useammankin sukupolven tarpeisiin paikoissa joiden hyödyntäminen on joka suhteessa paljon halvempaa kuin sotiminen.

Jos tuo kolme tuhatta miljardia olisi käytetty vaikka ydinvoimaloitten rakentamiseen, USA olisi kevyesti täysin riippumaton muun maailman energiavaroista ja voisi haistattaa pitkät p:t muun maailman sodille.

Eivät yhdysvaltalaiset päättäjät niin tyhmiä ole etteivät he osaisi tehdä tämmöisiä helppoja lyhyelläkin matematiikalla ymmärrettäviä kannattavuuslaskelmia. Eli väite siitä että Irakin sodassa olisi kysymys öljystä on idioottimainen. Väite että Irakissa sodittaisiin vain öljystä kertoo vain ja ainoastaan vasemmiston typeryydestä ja ideologisesta sokeudesta.

Näitä luetaan juuri nyt