Presidentti Biden nosti äänioikeuden suojaamisen ohjelmansa ytimeen – omat senaattorit aiheuttavat taas hankaluuksia
Republikaanit roikkuvat kiinni vallassa kaventamalla äänioikeutta. Samalla kyse on Yhdysvaltain politiikan ikiaikaisesta väittelystä.
Vuoden 2020 vaalien jälkeen 17 Yhdysvaltain osavaltiota on säätänyt lakeja, joiden tarkoitus on vaikeuttaa demokraatteja perinteisesti tukeneiden ryhmien äänestämistä. Osa laeista valtuuttaa osavaltioiden kongressit sivuuttamaan vaalituloksen ja julistamaan haluamansa voittajan.
Presidentti Joe Biden ja demokraatit ovat vastanneet ajamalla liittovaltiotason lainsäädäntöä, joka neutralisoisi osavaltioiden yritykset rajoittaa demokratiaa. John Lewis Voting Rights Advancement Act -lakialoite kasvattaisi liittovaltion oikeutta valvoa osavaltioiden vaaleja ja estää yritykset rajoittaa äänioikeutta.
Kyseessä on raadollinen taistelu poliittisesta vallasta Georgian kaltaisissa osavaltioissa, joita hallitsevat republikaanit ovat havainneet otteensa lipsuvan. Samalla kiista on tuorein erä ikivanhassa debatissa amerikkalaisen demokratian olemuksesta.
Kongressin republikaanit vastustavat lakialoitetta kiivaasti. He tuntevat maan väestökehityksen ja poliittisten ilmavirtausten suunnanmuutokset. Äänioikeuden rajoittaminen on tärkeä osa heidän pyrkimyksiään pitää kiinni poliittisesta vallasta.
Vastustamisella on myös ideologinen puolensa. Osavaltioiden oikeus päättää itse vaaleistaan on amerikkalaisen konservatismin aatteellista ydintä. Joissain tapauksissa oikeudet ajavat demokraattisten periaatteiden edelle.
Amerikkalaiset ovat kansakunnan synnystä alkaen kiistelleet yhteiskuntansa perimmäisestä olemuksesta. Yhdysvallat on edustuksellinen tasavalta, mutta minne sen demokratian rajat pitäisi piirtää?
Kun Yhdysvallat oli nuori, useimmat osavaltiot antoivat äänioikeuden ainoastaan yli 21-vuotiaille vauraille valkoisille miehille. 1700-luvun lopulla noin kuusi prosenttia amerikkalaisista sai äänestää.
Jacksonilaisen demokratian aikakausi 1820-luvulta aina sisällissotaan saakka merkitsi amerikkalaisen demokratian laajenemista kaikille yli 21-vuotialle valkoisille miehille, joissain tapauksissa myös vapaille afroamerikkalaisille.
Afroamerikkalaiset miehet saivat yleisen ja yhtenäisen äänioikeuden pian sisällissodan jälkeen. Sitä tosin rajoitettiin etelävaltioissa valkoisten palattua valtaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeijassa palvelleet intiaanit saivat äänestää ja vuonna 1920 perustuslain 19. lisäys antoi naisille äänioikeuden. Vuonna 1971 perustuslain 26. lisäys laski äänestysikärajan 18 vuoteen.
Jokainen äänestäjäkunnan laajennus herätti aikoinaan vastustusta, mutta eniten vastustettiin afroamerikkalaisten äänioikeutta. Vuodesta 1890 alkaen eteläosavaltiot rajoittivat afroamerikkalaisten ja köyhien valkoisten poliittista osallistumista vaaliveron ja lukutaitotestien avulla.
Kansalaisoikeusliikkeen keskeinen tavoite ja taistelu keskittyi afroamerikkalaisten äänioikeuden turvaamiseen, ja eräs sen tärkeimpiä saavutuksia oli vuoden 1965 äänioikeuslaki. Nyt afroamerikkalaisten äänioikeus etelässä nautti liittovaltion suojelua.
Viisi viime vuosikymmentä etelän konservatiivit ovat taistelleet vuoden 1965 lakia vastaan. He saivat suuren voiton vuonna 2013, kun korkein oikeus julisti osan laista perustuslain vastaiseksi ja heikensi siten liittovaltion kontrollia osavaltioiden vaaleihin.
Nyt, kun korkein oikeus on vielä vuotta 2013 vahvemmin konservatiivisten tuomareiden hallinnassa, demokraatit näkevät uuden lainsäädännön ainoaksi mahdollisuudekseen estää jatkuva äänioikeuden kaventaminen.
Demokraateilla on hiuksenhieno enemmistö senaatissa, mutta jarrutuskäytäntö vaatii laille 60 senaattorin tuen. Demokraateilla olisi mahdollisuus ohittaa jarrupykälä, mutta demokraattisenaattorit Joe Manchin ja Krysten Sinema ovat kieltäytyneet tekemästä niin. He pelkäävät, että niin toimiminen antaisi vaarallisen ennakkotapauksen ja nakertaisi senaatin arvovaltaa.
Kuten niin usein aikaisemminkin, monet nykyiset amerikkalaiset vierastavat suoraa demokratiaa. Maan lainsäädäntö on tietoisesti tehty mahdollisimman vaikeaksi ja hitaaksi. Sillä on hyvät sekä huonot puolensa. Nyt Manchin ja Sinema painottavat enemmän perinteitä ja prosessia kuin demokratiaa – puolueensa sekä demokratian harmiksi.
Soundtrack: The Band, Rag Mama Rag.