Populistisen viihdetehtaan Putin-fanit vastaan vanhan kaartin konservatiivit: Ukraina jakaa amerikkalaista oikeistoa

Populistien tuki Putinille saattaa olla yksi askel liian pitkälle. Amerikkalaisten enemmistö ei pidä öykkäreistä.

Profiilikuva
Blogit Americana
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tuoreessa The Atlantic -lehdessä David Frum tarjosi kiinnostavan analyysin amerikkalaisen oikeiston suhtautumisesta Ukrainan kriisiin.

Jakolinjan yhtä puolta isännöivät konservatiivisen median populistit. He ihailevat Vladimir Putinin voimaa ja tahtoa. Fanitus perustuu populistisen oikeiston autoritäärisiin taipumuksiin sekä Putinin edustamaan patriarkaaliseen, kristilliseen ja valkoiseen maailmankuvaan.

Tucker Carlson on tämän ryhmittymän äänekkäin edustaja, mutta hän saa tukea Steve Bannonin, Mollie Hemingwayn, sekä Glenn Greenwaldin kaltaisilta provokaattoreilta. Heidän eristäytymispolitiikan muokkaamassa tulkinnassaan Yhdysvallat ja länsi provosoivat Venäjää aiheettomasti.

 

Ideologisen linjan toisella puolella majailee valtaosa kongressin johtavista republikaaneista. He edustavat republikaanisen puolueen eri siipiä trumpilaisista establishment-konservatiiveihin. Sekä Ted Cruz että Mitch McConnell ovat ilmaisseet tukensa Ukrainalle ja presidentti Joe Bidenin toimille kriisin aikana.

Toisin kuin oikeistolaisen viihdetehtaan populistit, kongressin republikaanit joutuvat oikeasti hallitsemaan ja tekemään vaikeita päätöksiä. Kahden konservatiivisen Ukraina-leirin välinen kiista ei kuitenkaan ole pelkkää teatteria. Se edustaa myös pidempää jatkumoa amerikkalaisten konservatiivien ulkopoliittisessa ajattelussa.

 

Ulkopolitiikka on perinteisesti jakanut amerikkalaisia puoluerajojen sisälläkin. Toisen maailmansodan alla niin eristäytymistä halunneet oikeistolaiset kuin radikaali vasemmistokin halusivat pysyä poissa Euroopan sotkuista. Laitavasemmisto tosin vaihtoi ääntä kellossa heti kun Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon.

Jokainen Yhdysvaltain 1900-luvun suurista sodista käynnistyi tai laajeni demokraatin ollessa Valkoisessa talossa. Woodrow Wilson lähetti amerikkalaisia sotilaita ensimmäistä kertaa Eurooppaan, Franklin Delano Roosevelt auttoi natsien ja keisarillisen Japanin kaatamisessa, Harry S. Truman lähetti joukot pysäyttämään Pohjois-Korean, ja Vietnamin sota laajeni Lyndon B. Johnsonin kaudella.

 

Kylmän sodan liberalismi ei luonnollisesti enää näyttele yhtä suurta roolia amerikkalaisessa politiikassa kuin maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta sen impulssi elää edelleen monien maltillisten demokraattien parissa. He löytävät ulkopolitiikassa parempia kavereita maltillisesta oikeistosta kuin oman puolueensa vasemmasta laidasta.

Voimme väitellä loputtomiin siitä, mikä oli amerikkalaisten motiivi toimia Euroopassa 1910-, 1940-luvuilla tai nykyisin. Valtaosa amerikkalaisista kuitenkin näkee itsensä historiallisesti epäitsekkäänä toimijana, joka on joutunut pysäyttämään totalitarismin kun muista ei siihen ole ollut.

Oli se totta tai ei, tämä kansallinen omakuva on poliittinen realiteetti joka ohjaa poliittista päätöksentekoa. Kuten Frum, uskon populistisen oikeiston astuneen yhden askeleen liikaa ryhtyessään tukemaan Putinia. Amerikkalaisten enemmistö ei pidä öykkäreistä.

 

Soundtrack: Lee Ann Womack, Same Kind of Different.