Populismin hajottavasta voimasta tuskin löytyy selkeämpää esimerkkiä kuin mitä Yhdysvaltain maaseudulla tapahtuu nyt
Taloustieteen nobelisti ja professori Paul Krugman kysyi New York Timesissa, onko mitään tehtävissä maaseudun (valkoisen) raivon tyynnyttämiseksi? Tuskin. Maaseudun adrenaliini-vetoisen politiikan juuret ulottuvat jo 150 vuoden taakse.
Amerikkalainen maaseutu on näinä aikoina punaniska-republikanismin vahvin tukialue. Kun lähiöiden maltilliset konservatiivit ovat hylänneet republikaanit, puolueen tukialueet ja henkiset keskukset ovat liukuneet yhä kauemmaksi kaupungeista.
Republikaanisen maaseudun poliittisia asenteita on vaikea pitää johdonmukaisesti konservatiivisina. Kyse on usein sekoituksesta asenteita, maailman muuttumisen synnyttämää raivoa ja sivullisuuden tunnetta, joka ruokkii viholliskeskeistä poliittista kulttuuria. Maaseudun maga-republikanismi on valkoista identiteettipolitiikkaa puhtaimmillaan.
Amerikan maaseudulla on ollut jo kauan potentiaalia poliittiseen radikalismiin. Ääriajatusten ilmaisumuodot ja poliittiset painotukset ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Yhdistelmä taloudellisia vaikeuksia, heikkenevää statusta ja demografisia muutoksia on ruokkinut maaseudun raivoa sukupolvesta toiseen, mutta se on kanavoitunut eri suuntiin, eriväristen tunnusten alla.
Pian sisällissodan jälkeen amerikkalainen maaseutu oli vielä vakavammassa murroksessa kuin tänään. Teollinen vallankumous ja kaupungistuminen siirsivät poliittisen polttopisteen kaupunkeihin. Maanviljelijät havaitsivat, että heidän taloudellinen merkityksensä ja sosiaalinen statuksensa laskevat nopeasti.
Rautatiet ottivat taloudellisen kuristusotteen maaseudun tavaraliikenteestä. Maatilat koneistuivat. Syntyi velkavaikeuksia, joita deflaatio vielä ruokki. Kaikki tämä yhdessä pientilojen kilpailuvaikeuksien kanssa synnytti poliittisia protestiliikkeitä, jotka ravistelivat amerikkalaista maaseutua 1800–1900 lukujen taitteessa.
Protestit rautateiden ja viljasiilojen monopoliasemia, maanviljelijöitä vahingoittavia tuontitulleja, valuutan kultakantaa ja korporaatiokapitalismia vastaan puskivat maaseutua vasemmalle. Maanviljelijät ajoivat rautateiden hintasäätelyä ja hintatukea maataloustuotteille, vapaata kansainvälistä kauppaa ja liittovaltion tiukempaa kontrollia korporaatioista.
1890-luvulla maaseudun protestiliikkeet huipentuivat populistiseen puolueeseen. Sen vuoden 1892 puolueohjelma vaati rautateiden sekä telekommunikaation kansallistamista, inflaatioon tähtäävää talouspolitiikkaa sekä progressiivista kansallista tuloveroa. Populistien presidenttiehdokas James B. Weaver voitti neljä osavaltiota vuoden 1892 presidentinvaaleissa.
Populistisen kapinan kaatumisen myötä maaseutu liukui takaisin kohti perinteisiä puolueita. Sen poliittinen tyytymättömyys sai uusia ilmaisukanavia kuten Ku-Klux Klan, maahanmuuttovastaisuus ja kaupunkien sekä suuryritysten vihaaminen.
Maaseutu on vihainen. Se nauttii mittavaa maataloustukea sekä muita tulonsiirtoja, jotka tulevat vauraiden kaupunkien taskuista, mutta siitä huolimatta maaseutu uhkuu raivoa eliittejä, Washingtonia sekä kaupunkien kekkeruuseja kohtaan.
Kuten reilut sata vuotta sitten (vasemmistolaisen populismin kaatumisen jälkeen), maaseudun raivon kohteet liittyvät maahanmuuttoon, demografiseen muutokseen sekä talouteen, jonka kasvusta se on jäänyt paitsi. Maahanmuuttajalatinot ovat syrjäyttäneet afroamerikkalaiset sekä katoliset päävihollisen paikalta, mutta politiikan muoto on pysynyt samana.
Maaseudun oikeistopopulismi kertoo kognitiivisesta dissonanssista. Liittovaltion avokätisesti tukema etelän maaseutu äänestää pitkälti politiikkoja, jotka lupaavat leikata heidän äänestäjiensä tarvitsemia tulonsiirtoja.
Selkeämpää esimerkkiä populismin hajottavasta voimasta tämän päivän Yhdysvalloissa tuskin löytyy.
Soundtrack: John Mellencamp, Rain on a Scarecrow