Pessimismi on ihmismielen syöpä
Keräsin dataa Critical Trends in the Contemporary World -luentosarjaani varten. Viime vuoden tapahtumat Euroopassa ja Lähi-idässä vaativat päivitystä.
Historioitsijan tärkeimpiä tehtäviä on tapahtumien asettaminen perspektiiviin. Jokainen sukupolvi luonnollisesti tuntee omat menestyksensä ja murheensa konkreettisemmin kuin aikaisemmat tapahtumat. Perspektiivin puute johtaa usein ylisanojen käyttöön ja liioiteltuihin reaktioihin tämän päivän ilmiöihin.
Kun vertailemme tätä päivää lähimenneisyyteen, vanhempien sukupolvien nostalgia tuo myös omat vääristymänsä analyysiin. Kun vanhat ihmiset muistelevat menneitä vuosikymmeniä kaihoisasti, he loppupeleissä eivät useimmiten kaipaa itse menneisyyttä vaan omaa nuoruuttaan.
Suomi ja Eurooppa ovat mittavien haasteiden edessä. Sitä ei käy kieltäminen. Maahanmuuttajien/pakolaisten tulva ja taloudelliset ongelmat vaativat rajuja toimenpiteitä, jotka taatusti tuntuvat kipeästi miljoonien ihmisten elämässä.
Mutta yhteiskunta ei ole romahtamassa. Asiat eivät ole menossa huonompaan suuntaan joka sektorilla.
Verrataanpa tilannetta 1960- ja 1970-lukuihin. Silloin läntiset yhteiskunnat oikeasti natisivat liitoksistaan.
Etelä-Euroopassa sotilasjuntta hallitsi Kreikkaa. Espanja ja Portugali olivat vähintäänkin autokraattisia kvasidiktatuureja, joista Portugal kävi siirtomaasotia pitääkseen imperiuminsa kasassa. Sodat eivät loppuneet ennen vuoden 1974 neilikkavallankumousta.
Ranskassa ryhmä fasistisia upseereja yritti murhata istuvan presidentin vuonna 1962. Toisin kuin Charles de Gaulle, he halusivat jatkaa siirtomaasotaa Algeriassa. Yksi salaliiton ja murhayrityksen arkkitehdeistä teloitettiin maaliskuussa 1963 maanpetoksesta. Vuonna 1968 ranskalainen vasemmisto oli lähellä onnistumista vallankumouksen yrityksessään.
Länsi-Saksassa Baader-Meinhof ja Punaiset solut -terroristijärjestöt olivat voimiensa huipulla. Salamurhat, kidnappaukset, lentokoneiden kaappaukset ja pommi-iskut olivat toistuvasti uutisissa. Iskut ja hysteria saavuttivat kliimaksinsa niin sanottuna Saksan syksynä, vuonna 1977.
Tšekkoslovakiassa Varsovan liiton tankit murskasivat demokratiakehityksen vuonna 1968. Puolassa vuoden 1970 hintamellakat johtivat ainakin 42 kuolonuhriin ja satoihin loukkaantuneihin. Koko Itä-Eurooppa oli kommunistisen diktatuurin ikeen alla.
Yhdysvalloissa Lee Harvey Oswald murhasi presidentin vuonna 1963. Hänen veljensä Bobby ammuttiin viisi vuotta myöhemmin. Maan johtava kansalaisoikeusaktivisti ja Yhdysvaltojen omatunto Martin Luther King, Jr. kuoli myös luodeista vuonna 1968.
Sen lisäksi terroristijärjestöt Weather Undergroundista Symbionese Liberation Armyyn räjäyttivät pommeja ja tappoivat ihmisiä rannikolta rannikolle.
Monet amerikkalaiset kampukset olivat väkivaltaistenkin mielenosoitusten näyttämöitä.
Watergate osoitti presidentin olevan joko rikollinen tai rikollisten suojelija.
Luin hiljattain, huvin vuoksi, John Julius Norwichin hienon Venetsian historian.
Norwich kertoo tarinan Venetsian iloista ja suruista, kaupunkivaltion synnystä sen kaatumiseen vuonna 1797. Kirja tarjoaa kuvauksen toistuvista sodista, rutoista ja muista kulkutaudeista, barbaarien hyökkäyksistä, diplomaattisista kriiseistä.
Silti kriisien varjossa Venetsia edistyi ja rikastui. Dramaattistista tapahtumista huolimatta Venetsian kansalaiset jatkoivat hiljaista raatamista luoden vaurautta ja jatkuvuutta sekä tiedettä ja taidetta, tehden kaupunkivaltiosta yhden maailman vauraimmista kolkista keskiajan loppusuoralla.
Näin historia toimii. Se on sekoitus dramaattisia tapahtumia ja niiden alta löytyvää hiljaista puurtamista paremman maailman puolesta. Molempien tiedostaminen on tärkeää, ilman nostalgiaa ja hysteriaa.
Eurooppa tänään on vauraampi ja turvallisempi kuin koskaan aikaisemmin. Maailma on mennyt parempaan suuntaan. Haasteet on hyvä tunnistaa ja niihin on reagoitava, mutta ihokkaan repiminen ja tuhon saarnaaminen ei palvele ketään.
Soundtrack: Crosby, Stills, Nash, and Young, Ohio.