Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Perustuuko säästöohjelma matemaattiseen virheeseen?

Marko Maunula
Blogit Americana 26.4.2013 15:44

Vuonna 2010 kaksi Harvardin taloustieteilijää, Carmen M. Reinhart ja Kenneth S. Rogoff, julkaisivat tutkimuksen Growth in the Time of Debt. He argumentoivat, että valtion korkea velkaantumisaste hidastaa talouskasvua.

Tutkimuksesta tuli välittömästi hitti oikeiston parissa. Konservatiiviset kommentaattorit siteerasivat professoreiden tuloksia debatista toiseen, niin mediassa kuin kongressin puhujanpöntössäkin. Reinhartista ja Rogoffista tuli oikeiston lempitutkijoita. Valtiot ja järjestöt kautta maailman ovat vedonneet parivaljakon tutkimuksiin ajaessaan läpi kivuliaita menojen leikkauksia.

Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksessa on valitettava virhe: heidän argumenttinsa perustuu valikoivaan dataan sekä matemaattiseen virheeseen.

Nuori tutkija University of Massachusettsista, Thomas Herndon, havaitsi, että Reinhartin ja Rogoffin käyttämässä laskentamallissa on perustavaa laatua oleva virhe. Hän myös havaitsi, että he eivät käyttäneet mallissaan muutamia maita (Kanada, Australia, Uusi Seelanti), joiden talous on kasvanut korkeasta velkaantumisasteesta huolimatta.

Keynesiläisen talouspolitiikan kannattajat suorastaan vapisevat innostuksesta. Reinhartin ja Rogoffin verbaalinen ruoskinta on ollut armotonta. Osansa pilkasta ovat saaneet niin kongressin republikaanit kuin EU:n talouskurin arkkitehditkin, Olli Rehn mukaanluettuna. Poliittisen satiirin mestari Steven Colbert on noussut tapauksen myötä täydelliseen hekumaan.

Reinhart ja Rogoff antoivat uusimman vastineensa tämän päivän New York Timesissa. Debatti jatkuu.

Soundtrack: Jack Black, Math Song.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Kieltämättä aika fenomenaalinen veijari tuo Colbert. Dabatti varmasti jatkuukin, mutta maailmantalous tuskin odottelee debatin loppumista. Se toimii joka hetki. Eikä vaadi todellakaan neroa päätymään siihen, että se mitä maailmantalous tällä hetkellä vähiten kaipaa on Euroopan ja USAn kysynnän hiipuminen. Kysyntä ratkaisee millä tasolla se toimii. Ei kysyntää, ei tarvita tarjontaa, koska kukaan ei kuitenkaan osta….Ja mutta tämän harjoituksen taisi jo tehdä.

http://eaglesflysingly.blogspot.fi/2013/04/nain-ratkeaa-euro-kriisi.html

Olisi kiva kuulla, missä kohtaan menee vikaan. Ei siis pilkun toiselle puolelle vaan yksinkertaisesti pieleen.

”Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksessa on valitettava virhe – heidän argumenttinsa perustuu valikoivaan dataan sekä matemaattiseen virheeseen”. Toisin sanoen – juuri valikoiva data tulosti matemaattisen virheen. Oliko tuo mitä tarkoitit? Matemaattiset virheet ovat tulosta eilisten tietojen soveltumattomuudesta nykyhetken tapahtumiin. Muuttuminen kaikessa tuntemassamme on facta, eikä sitä voi tunnistaa elämättä itse factan, muuttumisprosessin välittömässä läheisyydessä. Läheisyyttä factoihin pyrimme välttämään, koskapa liiallisessa läheisyydessä emme voi löytää, nähdä turvallisuutta.

Saan ähkyn, tai jonkin tason puuskutuksen, en näistä Maunulan jutuista, mutta taloustietieöiden jutuista yleensä.
Kulutus on kaiken taloudellisen toiminnan edellytys. Kun rikkaalle annetaan, hänelle joka ei kuluta ennestäänkään kaikkea tuloaan päivittäistavaroihin, työllistäviin kotimaisiin artikkeleihin ja kotimaiseen työhön. Parturissa, tai ravintoloissa käynteihin, sukkiinsa ym. Ei hänen tukkansa kasva sen nopeammin kuin ennenkään, eikä hänen vatsansa vedä ruokaa enempää kuin ennen tulonlisäystä. Varakkaalle annettu raha ei lisää työllisyyttä kotimaassa, esim. kansanedustajille annettu lisäliksa. Mikä on todistettu.
Vähävarainen, pienituloinen, joka on käyttänyt kaikki rahansa tähänkin asti, joutuu pienentämään kulutustaan, kun hänen tulotasoaan pienennetään. Hiustenleikkuun hän hoitaa kotonaan ja ei käy ulkona syömässä, käyttää vaatteensa loppuun. Pienituloisen kulutuksen pieneneminen aiheuttaa työttömyyttä, etenkin kotimarkkinoilla. Köyhtyminen tuo mukanaan valtavan määrän epäkohtia: ääriliikkeet nostavat päätään, työttömyys lisääntyy, ravinto käy huonoksi ja yksipuolisemmaksi, yleinen pahoinvointi lisääntyy kaikilla elämän aloilla. Sairastaminen lisääntyy, mutta lääkärikäynnit harvenevat. Työpaikoilla, kouluissa ja perheissä voidaan pahoin, rikollisuus ja huumeet yleistyvät. Näköalattomuus valtaa etenkin nuorison.
Tähän on johtanut RKP-vetoinen KaKojen ja SDP:n politiikka Suomessa. Heidän ”halittu” rakennemuutos vain jatkaa synkkää voittokulkuaan ja Suomen yhteiskunnan alasajoa. Suomeen on köyhien määrää valtavasti lisäämällä luotu inflaatiopuskuri köyhistä, aivan USA:n mallin mukaan. Ei ole muuta keinoa vapaassa markkinataloudessa hillitä inflaatiota, kuin pitää mahdollisimman suuri osa kansalaisista rutiköyhinä, inflaatiopuskurina. Uskokaa jo.
Pohjoismaista sekataloutta ei olisi tarvinnut ajaa Suomessa alas, ei sitä ole ajettu alas muissakaan pohjoismaissa. Olisimme voineet pitää valtiolla postin ja pankin. Mineraalit ja koko kaivosteollisuuden jalostuksineen ja laitevalmistuksineen, jossa Suomi oli maailman kärkeä. Raskasta konepajateollisuutta, junien, laivojen ja muun raskaan kaluston valmistus jne. Teitten kunnossapidon ja ison osan puunjalostusteollisuudesta olisi myös voinut hoitaa valtio. Pääosa energiantuotannosta ja sähköverkosta kuuluu valtiolle, tai kunnille. Suomessa voisi perussairaanhoito ja lääkkeet olla kokonaan ilmaisia, kokonaan valtion tuottamia. Jne.
Sekatalous toimii ja se on maailman paras systeemi mitä tähän asti on keksitty. Sekatalous ei sulje, eikä ole sulkenut pois yksityisyritteliäisyyttä millään yrittämisen alueilla. Päinvastoin sekatalouden antama vakaus on luonut yksityisellekin puolelle tiettyä jatkuvuutta yrittämiselle, näköaloja ja turvallisuutta.
Mutta sitten tuli ahneus. Ahneus kenelle? Niille ketkä ovat hyötyneet tästä onnettomasta rakennemuutoskehityksestä. Ketkä ovat olleet ajamassa alas valtion omistusta ja vakavaraisuutta Suomessa? Ketkä ovat ne jotka suitsuttavat yksityistämistä, kilpailua, EU:ta, monikansallisuutta ja monikulttuurisuutta suu vaahdossa? Ketkä haluavat myydä maata ulkomaalaisille, vaikka sitä voitaisiin yhtä hyvin vuokratakin? Koulutusta ajetaan alas. Suomalainen tutkimus ei enää kiinnosta maailmalla, taso on romahtanut. VTT alkaa näperrellä ja siirtynee kokonaan teoriaan. Kehitys josta varoitin 15 vuotta sitten. Jätettiin pojat heitteille koulutuksessa feminismin ja pakkoruotsin myötä.
Nyt kun maan talous on tahallaan romutettu, rapautetaan Suomen puolustus- ja poliisivoimia, kalustoa ja painopistettä siirretään länsi- ja Eteläsuomeen.
Eikö siitä vitun RKP:stä päästä eroon.

T.T:n esittämät factat ovat joiden parissa elämme, halusimmepa tai emme. Niiden, factojen muuttamiseen, ovat keinot käyneet vähäisiksi. Sellaisina kuin vähäisesti tunnemme itseämme, olemme ahneita ja omahyväisiä. Emme voi tehdä paljoakaan tilanteen muuttamiseksi, vaan olemme ”pakotettuja menemään polun päähän”, ennen kuin näemme ja teemme suunnan muutoksen välttämättömyyden. Ihmisen historia kertoo kovista ajoista, tuhoisista seurauksista joita emme ole, sellaisina kuin olemme, koskaan voineet täysin ymmärtää. Sanomme olevamme evolution aisoissa joista emme voi, – sellaisina kuin olemme – irtaantua ja siksi toistamme samoja ikuisia virheitä robottimaisella, tuhon ja rakentamisen vuorottaisella aaltoliikkeellä. Omituisinta on, että olemme tuosta kaikesta tietoisia ja kumminkaan emme voi tehdä juuri mitään, tajuta omakohtaisesti mitä todellisuudessa olemme tekemässä.

Itseaiheuttamien tuhokausien jälkeen aloitamme ”jälleenrakentamisen” ja kun kaikki on palautunut ”normaaliin” ja emmekä tiedä mitä muuta tehdä, alamme riidellä keskenämme, ensin kotona. Kotoa siirrymme laajempaan erimielisyyteen perustamalla poliittisia ryhmittymiä. Aluksi erimielisyydet sovitellaan, näennäisesti, ja monista riitaa aiheuttavista tekijöistä päästään jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Rakennamme ”hyvinvointivaltion” jonka haaveissa sitten pyrimme vaikuttamaan muuhun maailmaan itsekorostuksen kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kilpailevassa elintavassamme, kaupallisessa ja poliittisissa pyrinnöissämme, alennamme itsemme tekemään typeryyksiä joita emme muuten voisi tehdä. Kilpailun tohinassa haavoitamme kanssaihmisiä kaikilla mahdollisilla – lakien suojaamilla – ja suojattomilla tavoilla. Kilpailun kiihtyessä, ollakseen voittajia, joudumme ylittämään ”laillistetut” menetelmät, tulostaen laittomuuteen johtavat tekijät. Niitä puolustellaan ja tuomitaan eriasteisissa ”oikeudenkäynneissä”, ikäänkuin niillä menetelmillä todellisia, psykologisia vahinkoja, voitaisiin koskaan korvata millään aineellisella.

Olemme hyvksyneet kilpailuun rakentuvan elintavan, näkemättä sen tuhoavia vaikutuksia. Näemme kilpailua aina ruohotasolta lähtien ja tiedämme kilpailun olevan perus-syy omiin vaikauksiimme, mutta emme ole halukkaita muuttamaan elintapojamme – siitäkään huolimatta – että olemme tietoisia mihin tekomme ja tapamme meidät lopulta johtavat. Sodan ristiriidassa, mihin tämänhetkinen ajatustoimintamme on meitä viemässä, on meille jokin tuntematon, hurmionomainen, pelon ja voiton ristiriitainen viehätys, ikäänkuin mitään uutta emme voisi tehdä, saada aikaan, tuhoamatta itseämme ja aineellisen jonka hiellä ja vaivalla olemme rakentaneet. Emmekö olekin omituinen luonnonilmiö?