Paavi, katolinen kirkko ja kapitalismi

Paavi Franciscus I on nopeasti vakiinnuttanut asemansa liberaalien kristittyjen ja jopa ateistien lempipaavina. Rakkaussuhde jatkaa syvenemistään. Uudessa viestissään katoliselle kirkkokunnalle paavi hyökkää suorin sanoin modernia kapitalismia vastaan.

Tähän mennessä Franciscus I on kritisoinut kirkkoaan liiallisesta huomiosta homoseksualismin ja ehkäisyn kaltaisiin kysymyksiin, kehoittaen katolisia keskittymään köyhien auttamiseen, lähimmäisenrakkauteen ja anteeksiantoon. Hän on paavina ennen kaikkea sosiaalityöntekijä sekä moraalifilosofi.

Kirkon hallinnossa paavi on vaatinut avoimuutta, keskittymistä kirkon perustehtäviin ja jatkuvaa irtautumista maallistumisesta. Hän on näkyvästi kurittanut piispoja, jotka ovat käyttäneet asemaansa väärin ja unohtaneet köyhyysvalansa. Paavi itse yrittää pukeutua ja elää mahdollisimman vaatimattomasti, muistuttaen jatkuvasti itselleen, että hän on pohjimmiltaan edelleen tavallinen seurakuntapappi.

Uudessa paimenkirjeessään paavi nostaa panoksia entisestään. Hän julkistaa kirjeessä visionsa uudenlaisesta katolisesta kirkosta:

Minä pidän kirkosta, joka on mustelmilla, rusikoitu ja likainen koska se on ollut kaduilla, enemmän kuin kirkosta, joka ei ole terve, koska se on eristänyt itsensä, yrittäen pitää kiinni omasta turvallisuuden tunteestaan. En halua kirkkoa, joka haluaa olla keskipisteessä, juuttuen lopulta omien pakkomielteidensä ja toimintatapojensa vangiksi. Meidän pitäisi olla ennenkaikkea huolissamme siitä, että niin monet veljistämme ja sisaristamme elävät ilman Jeesus Kristuksen ystävyyden antamaa voimaa, valoa ja lohtua – ilman elämän tarkoitusta. Toivon, että me pelkäisimme juuttumista rakenteisiin ja asuihin jotka antavat meille väärää turvallisuuden tunnetta ja jotka tekevät meistä ankaria tuomareita enemmän, kuin me pelkäämme harha-askeleita – samalla kun ihmiset ovemme takana näkevät nälkää ja Jeesus väsymättä pyytää: ”Ruokkikaa heidät.”

Paavi ei vaadi reformia pelkästään kirkoltaan. Toisaalla kirjeessään hän antaa ankaraa kritiikkiä materialismille, tarjonnan talouspolitiikalle sekä modernille kapitalismille:

Jopa ihmiset ovat kulutushyödykkeitä, jotka ovat käytettävissä ja heitettävissä pois. Me olemme luoneet kertakäyttökulttuurin, joka on nyt leviämässä. Kyse ei ole enää pelkästään hyväksikäytöstä ja sorrosta, mutta jostakin uudemmasta. Syrjäytymisessä on pohjimmiltaan kyse siitä, että mitä merkitsee olla osa yhteiskuntaa jossa elämme: syrjäytetyt eivät enää elä yhteiskunnan marginaaleissa tai sen huono-osaisten riveissä – heidät on puskettu koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Syrjäytetyt eivät ole ”sorrettuja,” vaan syrjään heitettyjä, ”ylijäämäkappaleita.”

Tässä yhteydessä jotkut edelleen puolustavat tarjonnan talouspolitiikan teorioita, jotka olettavat että vapaiden markkinoiden ruokkima talouskasvu lopulta tuo oikeutta ja yhteenkuuluvuutta maailmaamme. Tämä mielipide, jota faktat eivät tue, perustuu karkeaan ja naiviin luottamukseen taloudellisen vallan käyttäjien hyvyyteen sekä liki uskonnolliseen luottamukseen vallassaolevaan taloudelliseen järjestelmään. Samanaikaisesti, syrjäytetyt odottavat edelleen. Globalisoitu välinpitämättömyys on kehittynyt ylläpitämään elämäntapaa joka sivuuttaa muut ihmiset ja kannustaa itsekkyyttä. Miltei huomaamattamme, me emme lopulta kykene myötätuntoon köyhien itkulle, vuodattamaan kyyneliä toisten ihmisten puolesta tai tuntemaan halua auttaa heitä, ikäänkuin heidän auttamisensa olisi toisten velvollisuus. Vaurauden kulttuuri kuolettaa meidät. Me innostumme jos markkinat tarjoavat meille jotain uutta ostettavaa, ja samanaikaisesti kaikki todistamamme ihmiselämät, joiden tie menestykseen ja kasvuun on suljettu, ovat pelkkiä spektaakkeleita, jotka eivät liikuta meitä.

Paavin kapitalismin kritiikki ei ole niin radikaalia kuin kirkon historian huonosti tuntevat saattavat olettaa. Katolisella kirkolla on vankat perinteet paitsi materialismin, mutta myös modernin laissez-faire kapitalismin ja sosiaalidarwinismin tuomitsemisessa. Kirkon sisäiset jännitteet konservatiivien ja liberaalien, esoteeristen teologien ja toimintaa kannattavien aktivistien välillä juontavat vuosisatojen taakse.

Mikä on hätkähdyttävää, historiallisestikin, on kahden viimeisimmän paavin välinen jyrkkä kontrasti. Benedictus XVI oli erinomainen teologi, joka silti vaikutti haluttomalta tai kyvyttömältä korjaamaan kirkon syviä moraalisia ongelmia. Paavi Franciscus I ei ole osoittautunut hienovaraiseksi teologiseksi pohdiskelijaksi, mutta hän on aloittanut kirkon reformin energialla ja suorasukaisuudella, joka on lyönyt ällikällä muutkin kuin katoliset.

Skandaalien ravistelema kirkko tarvitsee radikaalin uudistajan: mikä muu instituutio kuin katolinen kirkko olisi voinut edes selvitä kasassa valtavista pedofiiliskandaaleista? Franciscus I on, alun perusteella, liki täydellinen mies tehtäväänsä.

Soundtrack: Dies Irae.