Onko vallankumous vaihtoehto?
Viime päivinä politiikasta ja taloudesta kiinnostuneet amerikkalaiset ovat inttäneet Nick Hanauerin kirjoituksesta ”Pitchforks Are Coming… For Us Plutocrats.”
Hanauer, miljardööri ja yksi Amazon.com-sivuston alkuperäisistä sijoittajista, kirjoittaa, että amerikkalainen yhteiskunta ei kestä nykyistä tuloerokehitystä. Ongelma on sekä taloudellinen että moraalinen ja ravisuttaa jopa amerikkalaista yhteiskuntasopimusta.
Meidän täytyy muistaa, että me miljardöörit tarvitsemme vahvan keskiluokan, Hanauer kirjoittaa. Tämän päivän Amerikka muistuttaa yhä enemmän vallankumousta edeltävää Ranskaa.
Hanauerin kirjoitus käsittelee tuttua aihepiiriä hieman totuttua värikkäämmin, mutta muuten jutussa ei ole juuri uutta tietoa tai mullistavia näkökulmia. Juttu on kiinnittänyt huomiota, sillä sen kirjoittaja kuuluu 0,01 prosenttiin rikkaimmista amerikkalaisista – hänen povaamansa vallankumouksen tuleviin uhreihin. Toisekseen, juttu osoittaa amerikkalaisen tulonjakokeskustelun kehityksen ja sen uusimman trendin: pelon yhteiskuntasopimuksen kestävyydestä.
Amerikkalainen keskustelu tuloeroista on muuttunut kolmen viime vuosikymmenen aikana.
Kun ns. reaganilainen vallankumous ja tarjonnan talouspolitiikka ryhtyivät kasvattamaan tuloeroja radikaalisti 1980-luvulla, reaganilaiset argumentoivat, että nouseva aalto nostaa kaikkia veneitä. Joistakuista tulee rikkaampia kuin muista, totta, mutta jopa köyhien osa paranee ns. trickle-down-prosessin myötä.
Kun talouskehitys osoitti ruusuiset povaukset vääriksi, markkinalibertaarit ryhtyivät painottamaan moraalista argumenttia. Onko oikein, että yhteiskunta rankaisee menestystä? Millä oikeudella valtio verottaa kohtuuttomasti teräviä ja ahkeria yrittäjiä ja sijoittajia? Miksi heidän pitäisi subventoida tyhmien ja laiskojen loikoilua?
Vasemmiston argumentit tuloeroja vastaan ovat olleet perusluonteeltaan moraalisia. Nouseva aalto -teoria ei ole toiminut, ja tuottavuuden kasvun hedelmät ovat menneet pääomalle eikä työntekijöille. Työtätekevät amerikkalaiset eivät pysty enää kouluttamaan lapsiaan tai takaamaan heille ihmisarvoista elämää. Keskiluokka kutistuu.
Viime aikoina moraalisten argumenttien rinnalle on noussut uusi, yhteiskuntarauhan tulevaisuudesta huolestunut teema, jota Hanauer edustaa.
Amerikkalaiset ovat huomattavasti pohjoismaalaisia suvaitsevampia suuria tuloeroja kohtaan, niin kauan kun he uskovat, että he tai heidän lapsensa voivat nousta vauraiden joukkoon. Lupaus sosiaalisesta liikkuvuudesta on ns. amerikkalaisen unelman keskeinen tukipylväs.
Valitettavasti tuoreet tutkimukset osoittavat, että sosiaalinen liikkuvuus Yhdysvalloissa on läntisen maailman heikoimpia. Samanaikaisesti Thomas Pikettyn yllättävä hittikirja argumentoi, että olemme palaamassa pysyvien luokkaerojen ja perittyjen omaisuuksien yhteiskuntamalliin.
Huolestuneet kommentit yhteiskuntarauhasta ovat ottamassa tuulta. Julkinen keskustelu tuloeroista on muuttamassa muotoaan.
Kaksi näennäisesti erilaista – mutta toisiinsa sitoutuvaa – teemaa vaatii kokonaisvaltaista poliittista keskustelua ja ratkaisua. Ensiksi, valtion budjettirakenne ja jopa valtion tehtävät vaativat perusteellista uudelleenarviointia. Maa ei voi elää loputtomiin velaksi, ja kipeät leikkaukset puolustukseen ja (keskiluokalle suunnattuihin) eläkemenoihin ja muihin sosiaalisiin menoihin ovat pakollisia.
Toisekseen, tuloerojen kasvu ja omaisuuden jatkuva keskittyminen nakertavat jo amerikkalaista yhteiskuntasopimusta. Liikkuvuus ja jopa kommunikointi yhteiskuntaluokkien välillä on heikkoa. Rikkaat eivät usein yksinkertaisesti edes tiedä, millaista on olla työssäkäyvä köyhä tämän päivän Yhdysvalloissa. Washingtonin on pakko omaksua aktiivisempi strategia tuloerojen kaventamiseksi.
Kongressin halvaus on niin totaalinen, että siltä on turha odottaa mitään ratkaisua lähitulevaisuudessa. Poliittisen tahdon heräämistä odotellessa on hyvä, että edes julkinen keskustelu aiheesta on vedossa.
Soundtrack: Patti Smith, Free Money