Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Onko väkivalta amerikkalainen ongelma?

Blogit Americana 10.11.2013 16:55
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Yhdysvallat on väkivaltainen maa. Yhdysvallat ei ole väkivaltainen maa. Yhdysvallat on skitsofreeninen. Yhdysvallat koostuu useista eri valtioista ja kansakunnista.

Colin Woodardin artikkeli Yhdysvaltojen alueellisista eroista suhtautumisessä väkivaltaan on osittautunut internet-hitiksi, ja hyvästä syystä. Woodardin artikkeli osoittaa, että usko aseoikeuksiin, suhtautuminen väkivaltaan ymmärrettävänä konfliktien ratkaisemisen keinona ja kuolemanrangaistuksen käyttö vaihtelevat radikaalisti Yhdysvaltojen eri osissa. Alueelliset erot puolestaan johtuvat maan eri osien historiasta, alkaen niiden syntyhetkistä. Yhdysvaltojen historiaan perehtyneille Woodardin pointit eivät ole uusia, mutta artikkeli tuo ne hyvin laajemman lukijakunnan tietoisuuteen.

Pohjois-Amerikka ei koskaan kehittynyt yhden suuren suunnitelman inspiroimana. Jopa englantilaisten aloittamat siirtokunnat erosivat kaikki toisistaan taloudellisesti, kulturaalisesti, uskonnollisesti, sosiaalisesti ja-niiden myötä-poliittisesti. Yhdysvallat on tilkkutäkki, ei tiukasti fokusoitunut projekti.

Virginia ja laajempi Chesapeaken lahden alue (1607-) varttui tupakan myötä plantaasinomistajien ja aristokraattia leikkivien kavaljeerien dominoimaksi luokkayhteiskunnaksi. Uuden Englannin (1620-) puritaanit perustivat mantereelle sen ensimmäisen yrityksen utopiaksi, uskonnon saneleman sosiaalisen muokkausprojektin. Syvä Etelä (1670-) alkoi taipaleensa Karibian jatkeena, orjatalouden läpikotaisin leimaamana jälki-feudalistisena kokeiluna.

Tämän lisäksi Uudet Alankomaat (nykyinen New York), Uusi Ruotsi (Delawaren laakso), Pennsylvanian uskonnollista vapautta painottava anabaptistien ja kveekareiden dominoima alue, Louisiana ja Meksikonlahden rannikko sekä Appalakit toivat alueelle skottilais-irlantilaisia, hollantilaisia, saksalaisia, espanjalaisia, ranskalaisia, ja jopa ruotsalaisia sekä suomalaisia varhaisia asukkaita. Kun itärannikolle saapuneet siirtolaiset muuttivat länteen, he yleensä pysyttelivät suurinpiirtein samoilla leveyspiireillä, levittäen alueensa kulttuuria syvemmälle sisämaahan, mutta paikoitellen lännen kulttuuri muuttui itsenäisemmäksi ja epäluuloisammaksi idän eliittejä kohtaan.

Lisää tähän soppaan 1800-luvulla alkanut irlantilaisten, juutalaisten, venäläisten, puolalaisten, italialaisten, skandinaavien, ym. massasiirtolaisuus sekä 1900-luvun afroamerikkalaisten joukkoliikkeet ja sodanjälkeinen muuttoliike pohjoisesta Etelän aurinkovyöhykkeelle, niin kakofoninen soppa on valmis. Silti, alueelliset erot ovat osoittautuneet todella sitkeähenkisiksi voimiksi, ja allekirjoittaisin Woodardin teesin pääpiirteet.

Itse painottaisin, että kuva on tosin vieläkin monimuotoisempi. Atlantan ja sitä ympäröivän Georgian väliset jännitteet toistuvat monissa muissa Etelän suurkaupungeissa. Kuten vanha vitsi sanoo, Atlantan ja ympäristön raja kulkee siinä, missä ihmiset ryhtyvät ajattelemaan, että Easy Riderissä oli onnellinen loppu. Itse tutkimani Etelä-Carolinan rannikkoalueiden sekä osavaltion pohjois- sekä länsiosien välinen kulturaalinen ja taloudellinen kuilu on jo vuosisatoja muokannut sen politiikkaa.

Woodardin mainitsemat alueelliset erot suhtautumisessa väkivaltaan ovat valtaosin oikeassa. Etelä on, rodusta riippumatta, pöyristyttävän väkivaltainen alue, kun taas Uusi Englanti on vähemmän vakivaltainen kuin esimerkiksi Suomi.

Artikkelin meta-tason opetus ja merkittävyys piilevät sen laajemmassa kuvassa koskien alueellisten erojen syntyä ja syvyyttä. Suosittelen sen huolellista lukemista jokaiselle, joka kuvittelee, television tai jopa rajallisen matkustamisen perusteella, tuntevansa Yhdysvallat.

Soundtrack: Grateful Dead, Truckin’.