Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Onko kolmas puolue mahdollinen?

Marko Maunula
Blogit Americana 15.1.2013 16:14

Republikaanien puolueen sisäiset ristiriidat eivät ota laantuakseen. Voiko republikaaninen puolue hajota? Jos se hajoaa, onko amerikkalaisessa systeemissä tilaa vahvalle kolmannelle puolueelle?

Republikaanien ristiriidat ovat saapuneet pattitilanteeseen. Oikean laidan idealistit eivät suostu kompromisseihin. Maltilliset levittelevät epätoivosta käsiään ja pelottelevat koko puolueen tuholla. Kriisi on niin syvä, että spekulaatiot kolmannen puolueen noususta ovat jälleen nostaneet päätään.

Kolmannen puolueen esiinmarssi on teoreettisesti mahdollinen, mutta äärimmäisen epätodennäköinen ilmiö. Amerikkalainen puoluekenttä on muuttunut aikaisemmin, ja maan historiasta löytyy pari hajonnutta valtapuoluetta, mutta kynnys puoluekartan uusjakoon on erittäin korkealla.

Tämänhetkinen puoluejako edustaa ns. kolmatta puoluejärjestelmää Yhdysvaltain historiassa.

Ensimmäinen puoluejärjestelmä syntyi pian perustuslain kirjoittamisen jälkeen. George Washingtonin, Alexander Hamiltonin ja John Adamsin johtamat federalistit kannattivat vahvaa liittovaltiota sekä keskittyneempää poliittista valtaa. Heitä vastustamaan syntyi Thomas Jeffersonin johtama anti-federalistinen rintama, josta myöhemmin kehittyi Demokraattis-Republikaaninen puolue.

Federalistit katosivat 1810-luvun puolivälissä, kun puolue ryvetti itsensä vuoden 1812 sodan sovitteluyrityksissään. Maa palasi tehokkaaseen kaksipuolujärjestelmään 1830-luvulla, kun Whig-puolue syntyi haastamaan demokraatit. Whig-puolue katosi 1850-luvulla, kun suhtautuminen orjuuteen repi puolueen hajalle. Whig-puolueen raunioille syntyi Republikaaninen puolue, ja vallitseva kolmas puoluejärjestelmä on osoittautunut nyt maan historian pitkäikäisimmäksi puoluejaoksi.

Historiaan mahtuu myös muutamia kolmannen puolueen synnytysyrityksiä. Vahvojen yritysten joukkoon kuuluvat mm. siirtolaisuutta vastustanut Know Nothing -puolue (1840-1850 luvut), ns. Populistinen puolue (1890-1900 luvut), Progressiivinen puolue (1910-luku), sekä viimeksi Ross Perotin ympärille syntynyt 1990-luvun protestiliike.

Republikaanien sisäiset riidat muodostavat vakavan haasteen puolueen tulevaisuudelle. Puolueen osittainen hajoaminen tai yhden ryhmittymän ulosmarssi on mahdollista, mutta merkittävän, kansallisesti vaikutusvaltaisen kolmannen puolueen synty on vielä kaukana.

Ensiksikin, amerikkalainen vaalijärjestelmä suosii kaksipuoluejärjestelmää. Systeemi, jossa jokainen vaalipiiri valitsee ainoastaan yhden kongressiedustajan suosii kahden puolueen järjestelmää. Riippumattomuudestaan ja itsepäisyydestään tunnetut Uuden Englannin osavaltiot saattavat valita satunnaisesti edustajia valtapuolueiden ulkopuolelta, mutta trendin muuttuminen kansalliseksi on historian, kulttuurin ja resurssien valossa liki mahdoton.

Lisäksi, jos maltilliset voittavat republikaanien valtataistelun ja radikaalit päättävät marssia ulos, heidän suosionsa on, mielipidetiedosteluiden perusteella, pieni. Radikaalien valta perustuu esivaalijärjestelmään, jossa pieni ryhmä idealistisia tosiuskovia pystyy ajamaan läpi haluamansa ehdokkaat. Moni valtavirran republikaani on äänestänyt vaalipiirinsä teekutsulaisia pitkin hampain, mutta he valitsisivat mielummin maltillisen republikaanin ehdokkaakseen.

Lopuksi, jos konservatiivit voittavat, täysin yllättäen, valtataistelun, maltillisten republikaanien ei tarvitse perustaa uutta puoluetta. He voivat suhteellisen helposti siirtyä Demokraattiseen puolueeseen. Esimerkkejä tästä liikkeestä on jo olemassa. Charlie Crist, Floridan entinen kuvernööri, vaihtoi hiljattain puoluekirjansa republikaanista demokraatiksi.

Sitten 1980-luvun, maltilliset ovat ottaneet vallan demokraattisessa puolueessa. Teekutsulaisten propaganda sikseen, Bill Clintonin ja Barack Obaman johtama demokraattinen puolue on huomattavasti maltillisempi organisaatio kuin 1960-1980 lukujen sosiaalidemokratian kanssa flirttaillut liike. Tämän päivän Demokraattinen puolue on keskitien organisaatio, jonka oikeasta laidasta löytyisi tilaa maltillisille republikaaneille.

Republikaanien kriisi on tosiasia, ja Yhdysvaltojen käynnissä oleva poliittinen murroskausi ruokkii puolueen sisäisiä jännitteitä. Kriisi muokkaa ja repii republikaaneja, mutta se ei ole kyllin vahva sekoittamaan koko maan poliittista pakkaa.

Soundtrack: Elliott Smith, Waltz #2.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Asiaa.

Sivuhuomatus, eikö viimeisimpänä puoluejärjestelmän uudelleenryhmittymisenä kuitenkin varsin yleisesti pidetä 1920-30 -lukujen taitteen puolueiden voimasuhteiden muuttumista, kun demokraateista tuli valtapuolue? New Deal realignment?

”Lopuksi, jos konservatiivit voittavat, täysin yllättäen, valtataistelun, maltillisten republikaanien ei tarvitse perustaa uutta puoluetta. He voivat suhteellisen helposti siirtyä Demokraattiseen puolueeseen.”

Toisaalta, mikäli republikaanien maltillinen enemmistö irtaantuu omaksi puolueekseen tai potkii radikaalin osan ulos, puolue muuttuu varmasti houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi demokraattisen puolueen oikean laidan kulkijoille joilla on paljon enemmän yhteistä republikaanien konservatiivisten arvojen kuin demokraattisen puolueen vasemman siiven kanssa. Raja republikaattien ja demokraattien välillä ei todellakaan ole mikään jakolinja vaan puolueitten kannattajien ajatukset menevät keskialueella reippaasti päällekäin. Oikeistodemokraatti on ajatuksissaan oikeistolaisempi kuin republikaanien vasen laita ja kummankin puolueen sisällä erot äärilaitojen välillä ovat suuremmat kuin puolueiden mediaaniäänestäjien kesken.