Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Niall Ferguson ja nostalgian vaarat

Marko Maunula
Blogit Americana 19.6.2013 15:17

Niall Fergusonin ongelma on, että hän on 2/3 oikeassa.

Harvardissa toimiva skottilainen historioitsija kuuluu parhaimmillaan tieteenalan mestareihin. Hänen teoksensa The Ascent of Money: A Financial History of the World ja Civilization: The West and the Rest ovat valtaosin huolellisesti tutkittuja ja ajateltuja katsauksia historian suuriin kysymyksiin.

Huonoimmillaan Ferguson on hyperaktiivinen, ideologisesti suuntautunut ja turhan provokatiivinen intellektuelli räyhääjä, joka ei ole kasvanut irti nuoruuden vihaisista ja katteettoman itsevarmoista vuosista. Miehen uusi kirjoitus Wall Street Journalissa on malliesimerkki Fergusonin kyvyttömyydestä pitää kaksipyöräinen ajoneuvo aina hyppysissä.

Eilen julkaissussa tekstissä Ferguson valitti säännöstely-yhteiskunnan nousua Yhdysvalloissa.

Historioitsija Ferguson alusti, ammattikunnallemme tyypillisesti, tekstinsä historiallisella referenssillä ja nostalgialta haiskahtavalla vilkaisulla (osittain kuviteltuun) menneisyyteen. Hän siteeraa Alexis de Tocquevillen klassista matkakirjaa Democracy in America (1833-40) ja sen osiota, jossa de Tocqueville ihailee amerikkalaisten yhteisöllisyyttä ja valtion rajoitettua roolia kansalaisten elämässä. Amerikkalaiset vain pakon edessä vetosivat julkiseen hallintoon, perustaen mielummin omia vapaaehtoisia järjestöjään. Amerikkalaiset luottavat kirkkoihinsa, kerhoihinsa, kauppakamareihinsa, hyväntekeväisyysjärjestöihinsa jne. enemmän kuin he luottavat valtioon, de Tocqueville hämmästeli ihaillen.

Seuraavaksi Ferguson rinnastaa nykypäivää idealisoituun menneisyyteen. Tänään amerikkalainen valtio on kasvanut Leviataniksi. Kirja, johon on koottu kaikki liittovaltion säännöstelyt sisältää 78961 sivua. Vuonna 1936 sivuja oli 2620. Amerikasta on tullut uusi Ranska!

Ensiksikin, voimme kysyä, että miten amerikkalaisten vetäytyminen kirkoista, keilailukerhoista ja kyläyhdistyksistä on sidoksissa kasvaneeseen liittovaltion säännöstelyihin? Vaikka kuinka yrittäisin, en näe yhteytta vaikkapa Frank-Dodd Wall Streetin säännöstelypaketin ja harrastajateatterien jäsenmäärän välillä. Ferguson summittaisesti sanoo, että amerikkalaisista on tullut aikaisempaa riippuvaisia Washingtonista, mutta hän ei kerro miten.

Toisekseen, talous ja yhteiskunta ovat muuttuneet huomattavasti monimutkaisimmiksi. Nykyinen Wall Street on huomattavasti innovatiivisempi instituutio kuin jopa sen 1980-luvun versio. Monissa tapauksissa säännöstelijät joutuvat laukkaamaan pysyäkseen terävien ja luovien finanssisektorin nuorten velhojen perässä. Heidän tehtävänsä on tullut vaikeammaksi, sillä liittovaltio on pitkälti luopunut simppeleistä ja helposti valvottavista säännöstelyistä, kuten vuonna 1999 kumottu Glass-Steagall laki, joka rajoitti pankkien valtaa sekä esti vuoden 2008 tyyppiset finanssikriisit erottamalla rahoitus- sekä sijoituspankkitoiminnat toisistaan.

Lopuksi, Ferguson ei malta olla vetämättä puolue- ja ideologiasidonnaista hattua päähän. Hän yksilöi Yhdysvaltain terveydenhuoltouudistuksen ja spekuloi sen vaikutuksilla liike-elämän toimintaan. Jälleen suurin syypää säännöstelyverkostoon on vähävarainen amerikkalainen, joka nojaa valtioon sen sijasta, että hän perustaisi naapureidensa kanssa jonkin sortin keskinäisen avunantoon perustuvan terveydenhoitoklubin.

Parempi esimerkki kasvavasta säännöstelysektorista olisi esimerkiksi analyysi verolainsäädännön monimutkaisuudesta. Suurin syy verokoodin monimutkaisuuteen on lobbaajat ja heidän politiikkokaverinsa, jotka eivät halua simppeliä systeemiä, vaan nykyisen kaltaisen järkälemäisen paketin, josta taitavat kirjanpitäjät ja lakimiehet löytävät satojen porsaanreikien verkoston. Sama sävel soi myös finanssisektorilla.

Ferguson on hyvä historioitsija, mutta hänen ei kannattaisi yksinkertaistaa analyysiaan tai muuten asettaa vankkaa tietämystään ideologian palvelukseen. Tällä menolla hänestä on vaarassa kehittyä oikean laidan Eric Hobsbawm.

Soundtrack: Tool, Schism.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

”Toisekseen, talous ja yhteiskunta ovat muuttuneet huomattavasti monimutkaisimmiksi.”

Tuo on todellisuudessa superlatiivi. Siihen kuuluisi komparatiivimuoto eli ”…monimutkaisemmiksi”.

Edelle tietysti kuuluu samaten komparatiivi:
”…amerikkalaisista on tullut aikaisempaa riippuvaisia (po. riippuvaisempia) Washingtonista…”

Mitenkähän Maunulan silmistä katoaisivat nuo amerikkalaisen idealistisuuden suomukset? Annetaan puheenvuoro William Blumille, joka ei sitten 1960-luvun ole enää antanut huijata itseään luulemaan että joku Barack Obama merkitsisi ”käännettä parempaan”. Näin Blum:

”It’s not easy being a flag-waving American nationalist. In addition to having to deal with the usual disillusion, anger, and scorn from around the world incited by Washington’s endless bombings and endless wars, the nationalist is assaulted by whistle blowers like Bradley Manning and Edward Snowden, who have disclosed a steady stream of human-rights and civil-liberties scandals, atrocities, embarrassing lies, and embarrassing truths. Believers in “American exceptionalism” and “noble intentions” have been hard pressed to keep the rhetorical flag waving by the dawn’s early light and the twilight’s last gleaming.”

Se, että Maunula kirjoittaa silmiinpistävän vähän Manningistä ja Snowdenista kertoo hänen suorastaan uskomattomasta naiiviudesta Obaman hallintoa kohtaan tai sitten pelkästä kyynisyydestä. Käsi sydämellä Maunula: eikö olisi jo aika tunnustaa että Obaman vuodet Valkoisessa Talossa olivat kauhistuttava järkytys niille joilla oli toivottavaan jotain parempaa?

In Torture We Trust!