New Orleans elää!
Tänä viikonloppuna tulee viisi vuotta hurrikaani Katrinan iskusta Louisianaan. Kärsineen rannikon jälleenrakennus ja uusi nousu tarjoaa vahvaa todistusta kulttuurin ja ja ihmisen tahdonvoiman mahdista.
Raportoin Katrinan tuhoista yhdessä valokuvaaja Hannu Lindroosin kanssa viisi vuotta sitten. Alueen mullistus oli pöyristyttävä, kuin sodan jäljiltä. ”Amerikan tsunami,” vertasi Thaimaan hyökyaallon jäljet nähnyt Hannu katsellessaan tuhon laajuutta.
Rakennukset ovat vain tiiliä, betonia, sun muita rautakaupan tuotteita. Katastrofin traagisimmat uhrit olivat luonnollisesti ne 1,836 ihmistä jotka menehtyivät myrskyssä ja sen jälkimainingeissa.
Ehkä yllättävin ja ilahduttavin selviytyjä on New Orleansin ja meksikonlahden rannikon omaperäinen kulttuuri.
Todistaessani New Orleansin tuhoa uskoin, että alueen kulttuuri oli mennyttä. Tulvat iskivät pahiten kaupungin köyhiin afroamerikkalaisiin naapurustoihin, jotka olivat alueen kulttuurin tukipylväitä.
New Orleansin sielu ei asu Bourbon Streetillä, ylihintaista jambalayaa syövien humalaisten turistien kansoittamalla turistialueella. Jazz, second line -paraatit, jazz-hautajaiset, Mardi Gras -intiaanit, sekä alueen ruokakulttuuri syntyivät ja elivät Ninth Wardin, Tremén, ja Seventh Wardin kaltaisissa afroamerikkalaisissa, Katrinan pahoin runtelemissa naapurustoissa.
Kun näin Katrinan liki täydellisesti tuhoaman Lower Ninth Ward -naapuruston, pelkäsin että alueen kulttuuri ei palaa. Uskoin alkuperäisasukkaiden jäävän diasporaan ympäri Atlantaa, Baton Rougea, Houstonia, ja muita Etelän kaupunkeja, sulautuen hitaasti muun Etelän valtakulttuuriin. Uskoin, että New Orleansista jää jäljelle vain kuoret, Disney-versio sen rikkaasta menneisyydestä.
Olin väärässä, luojan kiitos! Neworleansilaisten valtava kotiseuturakkaus sekä suoranainen kyvyttömyys asua muualla käänsi muuttovirrat takaisin kaupunkiin heti kun se oli mahdollista. Spontaanit second linet ja bakkanaaliset Mardi Gras -juhlat ovat palanneet liki koko voimallaan.
Vanha sanonta kuuluu, että New Orleans on kaupunki heille, jotka haluavat asua ulkomailla, mutta eivät halua jättää Yhdysvaltoja. Sen sekoitus ranskalaista, espanjalaista, sisilialaista, ja ennen kaikkea afro-karibialaista historiaa auttaa ymmärtämään, miksi monet sikäläiset eivät osanneet pysyä poissa, kaupungin köyhyydestä ja rikollisuudesta huolimatta.
Sunnuntaina, Katrinan vuosipäivänä, aion sekoittaa itselleni klassisen neworleansilaisen Hurricane-drinkin ja nostaa sen kaupungin kunniaksi, täältä Atlantasta käsin. Hurrikaani ei kyennyt tuhoamaan New Orleansia, mutta sunnuntaina neworleansilaiset tuhoavat aika monta hurrikaania.
Sountrack: Rebirth Brass Band, Do Whatcha Wanna.
PS. Folkstreams.net -sivusto tarjoaa erinomaisen New Orleansin musiikki- ja paraatikulttuuria käsittelevän dokkarin Jazz Parades: Feet Don’t Fail Me Now. Suosittelen lämmöllä.