Murha ja valamieskokelas Maunula
Neljä murhasta syytettyä nuorukaista katseli meitä sekoituksella uhmaa ja pelkoa. Kolme noin parikymppistä miestä ja yksi nainen arvioivat valamieskokelaita. Jotkut meistä päättävät heidän kohtalonsa.
Noin pari kuukautta sitten sain postissa jury duty -kutsun. Minun piti ilmoittautua Atlantan oikeustalolle varhain tiistaina. Valamiehistössä palveleminen on amerikkalainen kansalaisvelvollisuus. Kolmen vuoden kansalaisuuden jälkeen oli minun vuoroni.
Amerikkalaiset pitävät oikeuttaan tulla valamiehistön tuomitsemaksi liki pyhänä. Englantilaisten yritykset rajoittaa amerikkalaisten oikeusistuimien autonomiaa oli jopa yksi vallankumouksen katalysaattoreista ja kapinallisten merkittävä propaganda-ase.
Valamiehistö tuo oikeusprosessiin tavallisten kansalaisten oikeustajun. Tämä on sekä systeemin voima että heikkous. Vanhoina huonoina aikoina Etelän valkoiset valamiehistöt vapauttivat säännöllisesti liki kaikki lynkkauksesta syytetyt kansalaiset, koska valkoinen Etelä piti afroamerikkalaisten sortamista tärkeänä yhteisöllisenä projektina. Toisaalta valamiehistön tuoma oikeudentaju tarjoaa usein tarpeellista tasapainoa lain kirjaimen kliinisyydelle.
Vasta tiistaiaamuna sain tietää kuuluvani 70 hengen valamieskokelaan ryhmään, josta syyttäjät ja puolustusasianajajat valitsisivat 12 juryn jäsentä päättämään neljän jengimurhasta ja murhan yrityksestä epäillyn syyllisyyden tai syyttömyyden.
Koko tiistai ja osa keskiviikkoa meni ennakkokuulusteluissa. Syyttäjät ja puolustusasianajajat grillasivat jokaisen kokelaan ja yrittivät selvittää heidän asenteensa poliisiin, lakiin, rotukysymyksiin, jengeihin ja kaikkeen siihen, millä olisi vaikutusta valamiesten suhtautumisessa tapaukseen.
Minun tapauksessani kysely kesti hieman keskimääräistä kauemman. Nimi? Koulutus ja ammatti? Mistä tuo nimi ja hienoinen aksentti ovat kotoisin? Luotatteko amerikkalaiseen oikeuslaitokseen? Mikä on suhtautumisenne poliisiin? Mitä tiedätte jengeistä?
Ja niin edelleen.
Keskiviikkona kutistunut ryhmämme palasi oikeustalolle. Tuomari ja lakimiehet olivat poistaneet ryhmästä laillisesti estyneet ja muuten selkeästi sopimattomat henkilöt. Kyselyt jatkuivat pari tuntia, kunnes saimme määräyksen istua käräjätuvan penkille.
Hiljaisen keskustelun ja papereiden kahistelun jälkeen syyttäjät, puolustusasianajajat ja tuomarit olivat päässeet yhteisymmärrykseen.
Kaksitoista ihmistä ryhmästämme kutsuttiin nimeltä valamiesaitioon. Heistä puolet oli naisia.
Vanhin näytti noin 70-vuotiaalta, nuorin parikymppiseltä. Yksi aasialainen, seitsemän afroamerikkalaista ja neljä valkoista. Vaatteiden ja yleisen habituksen perusteella he edustivat mittavaa sosioekonomista kirjoa.
Tuomari kiitti meitä muita palveluksestamme ja vapautti meidät vaitiolovelvollisuudesta. Saimme nyt lähteä ja keskustella kokemuksistamme muiden kanssa.
Poistuttuani rakennuksesta minut valtasi suunnaton helpotus. Otin velvollisuuteni vakavasti, ja jos minut olisi valittu, olisin luonnollisesti pyrkinyt palvelemaan ja kuuntelemaan molempia osapuolia niin tarkasti ja tasapuolisesti kuin mahdollista.
Toisaalta ajatus, että olisin omalta osaltani joutunut päättämään, viettääkö neljä nuorta ihmistä mahdollisesti jopa loppuelämänsä vankilassa, oli vastuullisuudessaan vavahduttava.
Valittu valamiehistö tarjosi hyvän miniläpileikkauksen Atlantasta. Uskon, että syytetyt saavat oikeudenmukaisen ja reilun kohtelun.
Puutteistaan huolimatta uskon amerikkalaiseen oikeuslaitokseen.
Saavatko afroamerikkalaiset samoista rikoksista edelleen kovempia tuomioita kuin valkoiset? Paikotellen, valitettavasti.
Ovatko erinomaisten lakimiesten avustamat rikkaat paremmassa asemassa kuin köyhät syytetyt? Usein, kyllä.
Mikään ei ole täydellistä, mutta pohjimmiltaan systeemi toimii. Oma kokemukseni vahvisti hieman uskoani oikeuslaitokseen ja valamiesjärjestelmään.
Soundtrack: Randy Newman, Sigmund Freud’s Impersonation of Albert Einstein in America