Mullin mallin ja hyrskyn myrskyn: Amerikkalainen politiikka heittää kuperkeikkaa
4
MIN
Donald Trumpin presidenttiys on synnyttänyt kummallisia poliittisia keskusteluja. Viime kuukausina olen toistuvasti joutunut puolustamaan läntisiä arvoja sekä kapitalismia vannoutuneille republikaaneille.
Tunnustetaan vielä kerran: äänestän Yhdysvalloissa valtaosin maltillisia tai konservatiivisia demokraatteja, mutta Suomessa olen liki koko ikäni ollut sitoutunut kokoomukseen (joskin oikeistodemareilla on sydämessäni pehmeä paikka).
Suomessa kannan huolta yrittämisen vaikeudesta ja taipumuksesta syyllistää menestystä, taloustieteen perusteiden huonosta ymmärryksestä, jossa liian monet ovat liian innokkaasti tappamassa kultamunia munivan hanhen. Hyvinvointivaltio ei ole mahdollinen ilman vireää, kannustavaa ja elinvoimaista markkinasektoria.
Yhdysvalloissa puolestaan minua vaivaa monien republikaanien atomistinen individualismi, valitettavan yleinen välinpitämättömyys vähäosaisia kohtaan, yhteisöllisyyden uhraaminen materialismin alttarille. Heidän ajamansa politiikka usein vahingoittaa ihailemaani amerikkalaista ”equality of opportunity, not outcome” -periaatetta.
Silti olen samaa mieltä republikaanien kanssa vapaan markkinatalouden ja yrittämisen tärkeydestä koko yhteiskunnalle. Arvostamani republikaanit ovat yleensä olleet tarkkoja talousmiehiä, vapauden ja yrittämisen vannoutuneita puolustajia, jotka silti ovat ymmärtäneet vaurauden tuovan mukanaan myös velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan.
Wall Street Journalin (konservatiivinen) mielipidetoimittaja Bret Stephens piti kuluvalla viikolla Daniel Pearlin muistoksi nimetyn tapahtuman puheen. Puheessa hän suri oikeiston nykytilaa:
”Tuskallisinta on tarkkailla aikaisemmin harkitsevina ja vakaumuksellisina konservatiiveina pitämieni henkilöiden antautumista antiliberaalille politiikalle, jolle aikaisemmin luulin heidän olevan immuuneja.”
Mestariteoksessaan Vangittu mieli (1953) puolalainen runoilija ja toisinajattelija Czeslaw Milosz analysoi psykologisia ja intellektuaalisia polkuja, joita pitkin jotkut hänen aikaisemmat kollegansa Puolan sodanjälkeisessä kommunistisessa valtiossa matkasivat kohti omistautunutta stalinismia.
Juuri koskaan ei Miloszin mukaan kyse ollut pakotetusta kääntymisestä.
He halusivat uskoa. He olivat halukkaita sopeutumaan. He ajattelivat, että he voisivat tehdä enemmän hyvää systeemin sisältä käsin. He vakuuttivat itsensä, että heidän aikaisemmat mielipiteensä eivät olleet tahdissa historian marssin kanssa, tai että pitäminen kiinni uskomuksistaan oli merkki omahyväisyydestä tai itsepäisyydestä.
He uskoivat, että uuden järjestyksen kieltäminen tarkoittaisi heidän syrjäytymistään ja unohtamistaan. He pilkkasivat aikaisempia ystäviään, jotka kieltäytyivät tukemasta uutta järjestystä moraalisesti turhamaisiksi reaktionääreiksi. He vakuuttivat itsensä, että niin brutaalia ja arvaamatonta kuin stalinismi olikin, se ei millään voinut olla huonompi vaihtoehto kuin lännen sortava kapitalismi.
Minä pelkään, että me olemme todistamassa samankaltaista prosessia monien konservatiivisten älykköjen parissa.
On ollut tyrmistyttävää seurata aikaisemmin vapaan kaupan ja vapaan yrittämisen erinomaisuuteen uskovan oikeistolaisen liikkeen antautumista miehelle, joka kannattaa protektionismia ja jonka talouspoliittiset vaistot muistuttavat 1930-luvun Italian korporatismia tai 1950-luvun Argentiinaa.
On aivan yhtä tyrmistyttävää katsoa ihmisiä, jotka aikaisemmin pilkkasivat Barack Obamaa liian pehmeänä suhtautumisessaan Venäjään, yhtäkkiä ylistävän Trumpin ’pragmatismia’.”
Omat kokemukseni ovat samankaltaisia Bret Stephensin kanssa. Olen viime kuukaisina toistuvasti väitellyt vapaan kaupan erinomaisuudesta republikaanien kanssa, joista yhtäkkiä on kuoriutunut tuontitullien, yritysten ja pääoman ja ihmisten vapaamman liikkuvuuden kriitikkoja.
He yhtäkkiä ovat sovussa ajatuksen kanssa, jonka mukaan valtiolla on oikeus kiristää liikeyrityksiä toimimaan oikukkaan presidentin tuntemuksien ja pr-tarpeiden mukaisesti. He puolustavat ajatusta, jonka mukaan valtiolla on nyt oikeus valita talouskilpailun voittajat ja häviäjät.
He ovat nyt yllättäen myös hylkäämässä Yhdysvaltain 70-vuotisen sitoutumisen Euroopan yhdistymisprosessiin sekä läntiseen puolustusyhteistyöhön. He taputtavat presidentille, jonka maailmassa liki ainoa poliittinen vakio on Venäjän autoritaarisen presidentin ihailu ja joka on kutsunut Natoa aikansa eläneeksi ja vihjaillut, että hänen johtamansa Yhdysvallat ei automaattisesti tulisi Naton turvaksi.
Tämä ei ole konservatismia. Miksi siis itseään konservatiiveiksi kutsuvat ihmiset tukevat presidenttiä?
Pidän sormeni ristissä.
Identiteettipolitiikan syöpä jatkaa leviämistään. Myös valkoisuus ja puoluesidonnaisuus ovat identiteettejä.
Kymmenet miljoonat republikaanit ovat valinneet identiteetin ja ideologian välillä. Lopputulos on johtanut ideologiaa ja periaatteita pahoinpitelevään heimomentaliteettiin.
Tämä on vaarallista, mutta siitä on mahdollista päästä eroon. Se vaatii tosin republikaanien johdolta selkärankaa sekä ideologista johdonmukaisuutta.
Pidän sormeni ristissä.
(Tekstin formatisointia korjattu 24.2.2017, 19:35)
Soundtrack: Peter Gabriel & Kate Bush, Don’t Give Up