Moderni liberalismi on pahimmillaan muuttunut järjen kieltäväksi voimaksi

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Poliittisen kulttuurin kriisi on valitettava tosiasia.

Läntisen oikeistolaisuuden ongelmat on helppo tunnistaa.

Olemme todistaneet niin eurooppalaisen kuin amerikkalaisenkin laitaoikeiston kasvavaa flirttiä nationalistisen Blut und Boden –ajattelun kanssa. Demografisten ja taloudellisten muutosten aiheuttamat pelot ovat paikoitellen johtaneet rasistisiin ja kansallismielisiin vastareaktioihin.

Varsinkin Yhdysvalloissa oikeistolaisuus on laajemmassa ideologisessa kriisissä. Republikaanien lyhytnäköinen strategia on tehnyt puolueesta erinomaisen kampanjakoneiston, mutta huonon hallitsijan. Se osaa ruokkia nationalistien, laissez faire -idealistien ja muiden monomaanisten ajattelijoiden raivoa, mutta raivon synnyttämät vaalivoitot ovat johtaneet pattitilanteeseen ja hajaannukseen puolueen sisällä.

Edmund Burken perinteitä ja älyllisiä saavutuksia kunnioittava, maltillinen hitaan muutoksen konservatismi on vakavassa konfliktissa Ayn Rand/Margaret Thatcher -koulukunnan atomistisen individualismin kanssa. Republikaanit eivät ole osanneet päättää suhdettaan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä.

Valtaosin vasemmalle kallellaan olevat toimittajat ja tutkijat ovat keskittyneet oikeiston kriisin vatvomiseen – usein hyvästä syystä. Varsinkin Yhdysvalloissa oikeisto on syvemmässä kriisissä kuin vasemmisto, oikeiston valta-asemasta huolimatta.

Republikaanit hallitsevat Valkoista taloa, kongressia, korkeinta oikeutta ja useimpia osavaltioiden hallintoja. Siitä huolimatta republikaanit eivät tunnu saavan juuri mitään aikaan, taistellen jatkuvasti liikkeen sisäisten jännitteiden kanssa.

Miksi nuoriin vetoavan puolueen keskeiset idolit, johtajat ja ehdokkaat ovat eläkeiässä?

Mutta myös liberalismi on kriisissä.

Osa kriisistä koskee konkreettisia vallan tavoitteluun liittyviä ongelmia – ainakin Yhdysvalloissa. Miten ihmeessä demokraattinen puolue onnistuu jatkuvasti häviämään toheloille republikaaneille? Miksi nuoriin vetoavan puolueen keskeiset idolit, johtajat ja ehdokkaat ovat eläkeiässä, Nancy Pelosista (77) Bernie Sandersiin (76) ja Hillary Clintonista (69) Elizabeth Warreniin (68)?

Kriisi on myös ideologinen. Liberalismista on tullut kirkassilmäisten ja puhdasoppisten ideologien liike. Se on liian usein osoittautunut sekulaariksi uskonnoksi jonka papit ja papittaret julistautuvat moraalisesti absoluuttisten tuomioiden julistajiksi.

 

kiinnostavan kriittisen näkökulman moderniin liberalismiin tarjoaa Ryszard Legutkon uusi kirja Demon in Democracy: Totalitarian Temptations in Free Societies.

Legutko on filosofian professori puolalaisessa Jagellon yliopistossa. Kommunismin aikainen toisinajattelija siirtyi 2000-luvulla politiikkaan arvokonservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen riveissä ja nousi hetkeksi maan opetusministeriksi.

Uudessa kirjassaan konservatiivinen filosofi vertailee kommunismia ja liberalismia.

Molemmat liikkeet ponnistavat valistusajan ja varhaisen modernismin älyllisistä traditioista. Vaikka totalitaarisen kommunismin ja huomattavasti humanistisemman liberalismin välillä on merkittäviä moraalisia eroja liberalismin hyväksi, Legutko kirjoittaa, liikkeiden ajatukset uskonnosta, yhteiskunnasta, historiasta ja ihmisen luonteesta ovat pitkälti samanlaisia.

Legutko ja kirjan erinomaisesti analysoinut Harvardin oikeistieteilijä Adrian Vermeule argumentoivat, että kommunismi ja liberalismi painottavat valistusajalta ponnistavaa sekulaaria pelastusoppia ja edistyksen narratiivia.

Sekä liberalismi että kommunismi ovat velkaa hegeliläiselle historian loppu -teorialle, jossa ihmiskunta on jatkuvasti pimeän menneisyyden ja järjen lopullisen voiton välimaastossa. Nyky-yhteiskunnassa matka totuuteen vaatii uskovilta puhdasoppisuutta ja selkeää varmuutta asiastaan.

Koska yhteiskunnallinen muutos on ennen kaikkea kehitystä (amerikkalaiset usein käyttävät sanoja liberalismi ja progressivismi toistensa synonyymeinä), läntiset konservatiivit ovat heidän mielikuvissaan edistyksen kieltäjiä.

Liberaalin uskon kieltäjät saavat siten usein vastaanottaa syvempää vihaa kuin syntyperäiset pakanat. Liberaalit usein suuntaavat kärkevämpää kritiikkiä läntisiä konservatiiveja kuin vaikkapa Saudi-Arabiaa, Palestiinaa, tai Irania vastaan.

Äärimmäisessä muodossaan liberalismi satunnaisesti vähättelee ideologian ulkopuolisia yksilön siteitä tai velvoitteita. Yhteiskunta, uskonnollinen yhteisö, perhe ja ystävyyssuhteet ovat joillekin tosiuskoville toissijaisia puhtaan ideologian rinnalla.

Absolutismin siemenet kasvavat täydellisen varmuuden mullasta.

Liberalismiin pohjimmiltaan sitoutuneelle lukijalle Demon in Democracy on kiehtovaa luettavaa.

Teos on paljon velkaa Robert Nisbetin klassiselle teokselle The Quest for Community: A Study in the Ethics of Order and Freedom. Nisbet valitti modernin valtion rapauttaneen aikaisemmat yhteiskunnalliset sidosryhmät seurakunnasta perheeseen johtaen atomistiseen individualismiin ja yksilön vieraantumiseen sekä henkiseen yksinäisyyteen.

Liberalismin saavutukset ovat kiistattomia. Sukupuolten, rotujen ja seksuaalisten suuntautumisten välinen kasvava tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat historiallisia edistysaskeleita, joiden erinomaisuutta on vaikea kiistää. Moderni individualismi on, puutteistaan huolimatta, vapauttava voima, jonka ainakin minä otan ilolla vastaan – vaikka pieni vieraantuminen kyytipoikanaan.

Silti, moderni liberalismi on pahimmillaan muuttunut järjen kieltäväksi voimaksi ja liberalismin itsensä viholliseksi.

Mitä avoimempi, vauraampi ja tasa-arvoisempi yhteiskuntamme on, sen äänekkäämpänä sen kritiikki joskus kaikuu. Kun antidemokraattiset, tasa-arvoa vihaavat ja totalitääriset ideologiat terrorisoivat yhteiskuntaamme, todisteiden ja järjen vastaisesti monet läntistä itseinhoa huokuvat liberaalit syyttävät väkivallasta sen uhriksi joutunutta yhteiskuntaa.

Itsekritiikittömän liberalismin moraalinen absolutismi, haluttomuus kuunnella muita, vankka uskomus omaan totuuteensa ja satunnainen taipumus painottaa ideologiaa yli faktojen ovat ajatussuunnan valitettavia lieveilmiöitä.

Legutkon kaltaiset ajattelijat ovat tervetulleita haastamaan meidän liberaalien omaksumat itsestäänselvyydet. Absolutismin siemenet kasvavat täydellisen varmuuden mullasta.

 

Soundtrack: Joy Division, Isolation.