Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Mitä valkoinen voi tietää rodusta ja rasismista?

Marko Maunula
Blogit Americana 10.12.2013 18:38

Minnesotalaisen ammattikorkeakoulun englannin kielen ja afrikkalaisen diasporian professori Shannon Gibney on synnyttänyt akateemisen myrskyn vesilasissa. Kolme valkoista opiskelijaa syytti professoria rotusyrjinnästä. Opiskelijoiden mukaan Gibneyn keskustelut rakenteellisesta rasismista olivat tehneet heidän olonsa epämukavaksi. Yliopiston hallinto puolsi opiskelijoiden valitusta ja antoi Gibneylle varoituksen.

Ottamatta millään muotoa kantaa itse tapahtumaan – en tunne Gibneytä tai opiskelijoita enkä tiedä, mitä luentosalissa tapahtui – voin silti pyörittää surullisena päätäni rotukeskustelun vaikeudesta akateemisella foorumilla.

Opiskeluvuosinani tankkasin afroamerikkalaista historiaa roppakaupalla. Istuin seminaareissa ja luentosaleissa ja luin valtaosan aihepiirin tärkeimmistä kirjoista. Yhdysvaltojen Etelään keskittyneenä historioitsijana katsoin afroamerikkalaisen historian tuntemuksen pakolliseksi. Kuten vanha viisaus sanoo, Etelän historian tutkiminen ilman huomiota rotuun on kuin lukisi Sveitsin karttaa, josta on poistettu vuoret.

Tämä kokemus valmisti minut luennoimaan afroamerikkalaisesta historiasta. Yliopistossani ei aikaisemmin ollut kenttään erikoistunutta tutkijaa, joten minä sain hukin. Aihepiiri kiinnosti minua erittäin paljon, ja väitän tuntevani sen melko hyvin.

Valtaosa (liki täysin afroamerikkalaisista) opiskelijoista suhtautui luentoihin positiivisesti, mutta rasittavan usein jouduimme käymään läpi toivotonta keskustelua siitä, voiko valkoinen mies todella tuntea afroamerikkalaista historiaa.

Joillekin opiskelijoille – ja jopa tutkijoille – afroamerikkalainen historia oli lähinnä terapeuttista pedagogiikkaa. He halusivat kuulla aikaisempia mielikuvia vahvistavia tarinoita orjuuden julmuudesta, ns. ”pidätkö minttubourboniani kun piiskaan orjani” -tulkintaa Etelän historiasta. Ehdotus, että plantaasi oli mitään muuta kuin subtrooppinen Auschtwitz, loukkasi heitä. Orjuuden ja afroamerikkalaisen historian ei olisi pitänyt olla mitään muuta kuin uhrimytologiaa vahvistavaa hyvä vastaan paha -mantraa.

Toisaalta jotkut valkoiset näkivät luennot jonkin sortin synninpäästöinä esi-isilleen. He tarttuivat tietoon, että jotkut mustat olivat osallisia orjakauppaan ja jotkut mustat olivat orjanomistajia, kuin se olisi ollut luentosarjan tärkein asia. He operoivat tunnejanan toisessa päässä, vääristäen samalla lailla kuvaa vanhan Etelän rasistisesta perusolemuksesta.

Jossain vaiheessa väsyin siihen, että niin suuri osa luentoaikaa meni jatkuvaan takkuamiseen ja vahvojen emotionaalisten reaktioiden prosessointiin. Kun yliopistoni palkkasi erinomaisen afroamerikkalaisen historian asiantuntijan, huokaisin helpotuksesta ja sysäsin opiskelijat hänen luentosaliinsa.

Ajatus, että ainoastaan afroamerikkalainen voi tietää kunnolla afroamerikkalaisen historian on yhtä päätön kuin väite, että pitää olla saksalainen voidakseen tutkia Saksan historiaa, tai että ainoastaan viikinki voi antaa lausuntoja viikinkiajan historiasta.

Ehdoton enemmistö afroamerikkalaisen historian tutkijoista ja opiskelijoista on hyviä ja avaramielisiä, joskus rumaa ja nyanssien täyttämää totuutta jahtaavia akateemisen suon tarpojia. Mutta vähemmistö on äänekäs ja tuntee aihepiirin tuskan vahvasti DNA:ssaan.

Historian subjektivisointi ja käyttäminen terapian työkaluna ei rajoitu afroamerikkalaisiin, mutta johtuen ryhmän historian poikkeuksellisesta kipeydestä sen ilmenemismuodot ovat, varsinkin täällä Etelässä, voimakkaita. Sellaisina he muistuttavat vanhemman sukupolven suomalaisia, joille ehdotus, että Suomi olisi joskus voinut olla väärässä ja toimia ei-niin-ideaalilla tavalla, oli usein liki pyhäinhäväistystä.

 

Cleveland Benoit ja Darby Hicks – Là-Bas Chez Moreau