Missä kulkevat ”oikean” ja ”väärän” Trump-inhon rajat?
Talous on Trumpin valtakaudella ollut liekeissä, mikä on saanut monet Trumpin vastustajat suunniltaan.
Raivo Donald Trumpia kohtaan nousee ja laskee kuin poliittinen vuorovesi, presidentin Twitter-tilin purkauksien rytmissä. Trumpin viimeaikaiset hyökkäykset ei-valkoisia kriitikkojaan vastaan sekä hänen selkeä flirttailunsa rasismin kanssa ovat nostattaneet jälleen tunteita.
Kun presidentti kutsui Baltimorea ”rottien ja jyrsijöiden täyttämäksi” sekä ”vaaralliseksi ja likaiseksi” kaupungiksi, paikallinen valtalehti vastasi erittäin vihaisella pääkirjoituksella. Liberaalin median kommentaattorit liittyivät huutokuoroon, ja pian anti-trumpistit läiskyttelivät jälleen raivon nousuvedessä.
Trumpin vastaisella raivolla on ymmärrettävät juuret. Faktat ovat faktoja: Trump on patologinen valehtelija, rasisti, seksuaalinen ahdistelija, loukkauksia suoltava ja itseään palvova narsisti sekä diktaattorien ihailija, jonka sitoutuminen amerikkalaisiin perusarvoihin, sananvapaudesta tasa-arvoon, on vähintäänkin kyseenalaista.
Toisaalta osa Trump-inhosta selittyy myös anti-trumpistien psykopatologialla. Kyse on ajoittain samasta emotionaalisesta ilmiöstä, joka osaltaan selitti republikaanien vihaa Bill Clintonia ja Barack Obamaa kohtaan.
Republikaanit eivät vihanneet Clintonia ja Obamaa, koska nämä olivat tunareita, vaan päinvastoin. Kahden viimeisen demokraattisen presidentin kiistaton menestys esimerkiksi talouden korjaamisessa raivostutti monia republikaaneja.
Clinton ja Obama toimivat republikaanien oppien vastaisesti, mutta saivat talouden silti pyörimään. Tämä aiheutti monille republikaaneille sisäisen intellektuaalisen ristiriidan, joka paikoitellen kanavoitui irrationaaliseen ja henkilöön suunnattuun raivoon.
En halua rinnastaa Obaman tai Trumpin persoonia tai väittää, että molemmat ansaitsivat yhtä paljon ja yhtä raskasta kritiikkiä. Toinen presidenteistä oli huumorintajuinen, lämmin, itselleen naurava, älykäs, lukenut, ahkera ja asioihin perehtynyt, hyvä perheenisä ja puoliso. Ja toinen on Donald J. Trump.
Silti Trumpin vihaajat paikoitellen ovat syyllisiä irrationaaliseenkin raivoon istuvaa presidenttiä kohtaan, ja osa tunteesta ponnistaa samasta pohjasta kuin republikaanien Clinton- ja Obama-viha. Heitä ottaa päähän, että Trumpin presidenttiys on osoittautunut joillain alueilla menestyksekkääksi.
Voimme keskustella Obaman toimien vaikutuksesta nykyiseen taloustilanteeseen ja Trumpin veroleikkauksien ja budjettivajeita entisestään kasvattavan talouspolitiikan mielekkyydestä vaikka kuinka kauan, mutta tosiasia on, että talous on Trumpin valtakaudella ollut liekeissä.
Yhdysvalloissa on käytännössä täystyöllisyys. Kasvava talous tarjoaa uusia työpaikkoja, ja palkat ovat nousussa. Tämä fakta on saanut monet Trumpin vastustajat suunniltaan.
Trumpin talouspolitiikka on heijastuma Trump-vihan keskeisestä olemuksesta. Istuvan presidentin harrastama asiantuntijoiden halveksuminen saa asiantuntijat raivoihinsa.
Koko Trumpin hallintokausi on ollut yksi iso keskisormi asiantuntijoiden suuntaan. Hän on toistuvasti valinnut hallintonsa keskeisiin virkoihin ministereitä, joilla on tuskin hajuakaan omasta toimialastaan.
Jokainen amerikkalaisia teinielokuvia katsonut tietää juonikuvion, jossa tavikset päihittävät nirppanokkaiset ja koulutetut yläluokan nörtit. Trumpin kannattajat eivät ainoastaan hyväksy amatöörimaista hallintoa vaan suorastaan hihkuvat innosta, kun Trump solvaa esimerkiksi asuntopolitiikan eksperttejä valitsemalla Ben Carsonin asuntoministeriksi.
Asiantuntijat näkevät keskisormen ja reagoivat siihen tunteellisesti. Heitä myös pelottaa laajempi ajatus: mitä jos liittovaltio todellakin on niin byrokraattinen ja tehoton, että ministerin asiantuntemuksilla ja teoilla ei ole valtavaa merkitystä heidän toimialojensa operaatiohin?
Ilman demokraattisia viisaita toimiva talous, eteenpäin toikkaroiva amerikkalainen arki ja yhteiskunta kauhistuttavat miljoonia koulutettuja aktiivisen valtion kannattajia. Heidän pelkonsa on eräs anti-trumpismin vahvimmista polttoaineista. Ei tärkein, mutta tärkeä.
Soundtrack: Tom Waits, Frank’s Wild Years.