Miksi Trump menestyy?
Torstaina 14. tammikuuta republikaanien presidenttiehdokkaat väittelivät Etelä-Carolinassa.
Debatit ovat käyneet jo hieman väsyttäviksi ja hyödyltään rajallisiksi. Iowan caucus on enää reilun kahden viikon päässä. Republikaanien julkinen tinkaaminen sekoittaa pakkaa tässä vaiheessa vähemmän kuin ruohonjuurikampanjointi ensimmäisissä taisteluosavaltioissa: Iowassa, New Hampshiressa ja Etelä-Carolinassa.
Torstain kohtaaminen vahvisti aikaisempia mielikuvia. Donald Trump on kärjessä, ja hänen vakavin haastajansa on Ted Cruz. Republikaanien establishment on hiljalleen hylkäämässä Jeb Bushin ja rummuttaa nyt Marco Rubion puolesta. Muut ehdokkaat voidaan piakkoin taputella kotimatkalle.
Trump on oppinut väittelemään. Torstain tilaisuudessa hän puolusti itseään taitavasti Cruzin hyökkäyksiä vastaan ja löi haastajalleen luun kurkkuun parissa sananvaihdossa. Cruz oli hyvä kakkonen, mutta Trumpin johto näyttää turvalliselta.
Republikaanien johdon on parasta lopettaa haihattelu ja toiveajattelu: Trumpista saattaa todellakin tulla puolueen presidenttiehdokas.
Satunnaiselle uutisten seuraajalle niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin Trump-ilmiö vaikuttaa järjenvastaiselta.
Miten ihmeessä rajattoman narsistinen, Mussolinin lailla ilmeilevä, naisia ja latinoja ja kaikkia eri mieltä olevia toistuvasti loukkaava mediapelle voi johtaa republikaanien ehdokaskatrasta? Miten ihmeessä miljoonat ihmiset voivat ottaa hänet tosissaan?
Kuten amerikkalaiset sanovat: ”There is a method to his madness.”
Trump on republikaanisen ruohohjuurikapinan johtaja. Hän kanavoi republikaanien tyytymättömyyttä paremmin kuin kukaan puolueen establishmentin haastaja sitten Barry Goldwaterin vuonna 1964.
Muutama viikko sitten David Frum, George W. Bushin entinen puheenkirjoittaja ja republikaaninen intellektuelli, julkaisi The Atlantic -lehdessä ehkä parhaan analyysin Trumpin kannattajista ja heidän maailmankuvastaan.
Yhdysvaltojen vihaisin kansanosa koostuu valkoisesta alemmasta keskiluokasta. He eivät ole maan köyhimpiä ja sorretuimpia, eikä heitä voi kutsua turhautuneiksi idealisteiksi. Mutta heidän raivostaan on tullut maan politiikkaa muokkaava voima.
He ovat vihaisia siirtolaisille ja vähemmistöille, koska heidän näkökulmastaan uudet tulokkaat kansakunnan soppakattilan ääressä eivät ole ansainneet paikkaansa.
Samanaikaisesti he ovat vihaisia omalle republikaaniselle puolueelleen. Siitä on heidän mukaansa tullut suurpääomaa suosiva, eliittien kaappaama liike, joka on aktiivisesti murentanut työväenluokkaa tukevia ohjelmia suunnaten puolueen ja maan resurssit Wall Streetin rikastamiseksi entisestään.
Trumpia kannattavat republikaanit haluavat kovatuloisten verotuksen kiristämistä. Heidän Obamacaren vastustuksensa ei ollut niinkään periaatteellista kuin praktista: he uskovat muun muassa eläkeläisiä suosivaan Medicare-systeemiin ja Veterans Administrationin tarjoamaan julkiseen terveydenhuoltoon veteraaneille.
Heidän suuttumisensa ponnistaa ennemmin uskomuksesta, että Obamacare vie rahaa heiltä ja kuluttaa sen laittomien siirtolaisten ja laiskojen sosiaalipummien terveydenhoitoon.
Vihaiset valkoiset eivät silti voi kuvitellakaan äänestävänsä demokraatteja, sillä demokraatit ovat kovalla innolla ottamassa pois rahat pois ne ansainneilta ja jakamassa ne uudelleen vähemmistöille, siirtolaisille ja muille, jotka eivät ole kuin he.
Vielä pari vuotta sitten republikaanien establishment ruokki raivoa, sillä vihaisten valkoisten liike tarjosi energiaa puolueen vaalikampanjoille. Samanaikaisesti puolueen kentästä vieraantunut johto virheellisesti oletti, että protestoijat heiluttavat puhdasoppisen libertarismin lippua, Frum kirjoittaa.
Trump on ennen kaikkea loistava myyntimies, joka tuntee yleisönsä.
Miehen kampanja on tarjonnut sekoituksen taloudellista populismia lupauksineen Wall Streetin pamppujen verokorotuksista ja työväenluokkaista muukalaiskammoa, tyyliin laittomat meksikolaiset kotiin ja muslimeilta rajat kiinni.
Samanaikaisesti Trumpin pessimismi (”Amerikka on mennyt alaspäin.”) yhdistettynä hänen lupauksiinsa ”palauttaa Amerikka takaisin suuruuteen” puree ihmisryhmään, joka kärsii vakavasta statusepävarmuudesta ja joka on myös havainnut oman elämänsä muuttuneen aikaisempaa epävarmemmaksi ja köyhemmäksi.
Myös Trumpin ikä, 69, auttaa hänen sitouttamisessaan puolueen elintärkeään äänestäjäryhmään.
Kaiken huipuksi Trump on osoittautunut yllättävän taitavaksi poliitikoksi.
Kun suosio on nousussa ja gallupit näyttävät hyvältä, Trump yrittää esitellä itsensä harkitsevana ja rauhallisena miehenä, potentiaalisena presidenttinä. Jos hänen johtonsa on uhattu tai momentti näyttää lipsuvan, Trump hyökkää haastajiensa kimppuun ja sanoo jotain pöyristyttävää, kunnes kamerat kääntyvät jälleen hänen suuntaansa.
Strategia on toiminut, ja sen ohessa Trump on rikkonut tukkukaupalla amerikkalaisen politiikan lainalaisuuksia. Nyt seuraava haaste on ehdokkaan normalisointi, keskiverron äänestäjän ja puolueen establishmentin vakuuttaminen, että Trump on siedettävä vaihtoehto ja sirkuspellen hahmon alla asuu älykäs ja harkitseva politiikko.
Tehtävä kuulostaa liki mahdottomalta.
Trumpin ruohonjuurikoneisto on vielä testaamatta, eikä kukaan vielä tiedä miten hän osaa kääntää mediasuosion ääniksi. Jos establishment onnistuu sitomaan kaikki resurssinsa yhden ehdokkaan taakse, se voi edelleen kaataa Trump-ilmiön.
Joka tapauksessa, kuka politiikkaa vakavasti seuraava olisi voinut ennustaa vuosi sitten, että Trump johtaisi republikaaneja kaksi viikkoa ennen ensimmäisiä esivaaleja?
Soundtrack: Foreigner, Juke Box Hero