Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Miksi poliitikko ei puhu?

Marko Maunula
Blogit Americana 19.11.2009 23:49

Kaverini lähetti linkin Jutta Urpilaisen puheeseen tämän vuoden alkupuoliskolta, ilmeisesti Euroopan sosiaalidemokraattien vaalitapahtumasta.

Pikaisen hihityksen ja hieman pitkäikäisemmän myötähäpeän jälkeen mieleen putkahti kysymys: miksi poliittinen puhuminen on suomalaisille niin mahdoton laji? Miksi ajatus puheesta viihteenä on suomalaisille poliitikoille niin vaikea tai vastenmielinen konsepti?

Olen nähnyt huonoja, hyviä, ja legendaarisia puhujia. Kuulemistani puheista huonoin, John Kerryn kampanjapuhe vuodelta 2004, oli silti parempi kuin yksikään todistamani suomalaisen poliitikon puhe. Puhujista paras, Barack Obama, nostatti ihon kananlihalle kuin loistava taide parhaimmillaan.

En halua mollata Juttaa, pikemminkin päinvastoin. Hän edes yrittää rikkoa suomalaisen poliittisen epistolan tappavaa monotoniaa. Eleet, termit, ja loppukaneetti osoittavat, että hän on yrittänyt imitoida mestaripuhuja Obaman tyylin. Pelkkä yritys ansaitsee pari vaikeusasteikko-pinnaa, vaikka toteutus lässähtääkin pahasti mahalleen.

Miksi poliittinen puhuminen on suomalaisille, ja jossain määrin useimmille eurooppalaisille, niin vaikeaa? Onko kyse Hitlerin ajoista periytyvästä karismaattisen oratorian pelosta, kuten olen kuullut väitettävän? Pelkääkö suomalainen puhuja ja kuulija tunteiden ilmaisua? Vaatiiko meikäläinen poliittinen kulttuuri ylivarovaisen ilmaisukielen, joka on kirjoitettu yhtä yksiselitteisen ja lakikielisen tympeästi kuin amerikkalainen tuoteselostus?

Soundtrack: Tears for Fears, Shout.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Puhumisen lahja poliitikoille lienee edes jossain maarin tarpeellinen. Tarkeampaa mielestani olisi, etta vaikkapa vahaisillakin taidoilla poliitikko osaisi ja USKALTAISI ilmaista selvasti kantansa ja myos vankkumatta seisoisi ja puolustaisi mielipiteensa oikeutusta.
Takkia kaantamatta. Edes yhden vaalikauden ajan.

Ennen edllisia eduskuntavaaleja lahetin eduskuntaan pyrkiville (seka uusille etta uudestaan yrittaville) kyselyn. Sahkopostilla. Kohteliaasti, omalla nimella ja osoitteellani.
Laadin kysymyksen siten, etta siihen olisi voinut vastata lyhyesti:kylla/ei.

Kysyin, mikali tulevan edustajan vaalikaudella tulisi paatos NATOon liittymisesta, tulisiko edustajan mielipide olemaan liittymisen puolesta vai vastaan. Lahetin kysymykseni 40:lle pyrkyrille.

Vain 8 vastasi. 7 alkoi jauhamaan sita poliittista paskaa etta sita taytyy sitten harkita ja KESKUSTELLA kun sen aika sitten tulee.
En kysynyt mistaan keskustelusta tai tovereiden kanssa mahdollisesti saunailloissa tehtavista paatoksista. Kysyin pyrkyrin OMAA mielipidetta Suomelle ehka EU:hun liittymiseen verrattavasta tarkeasta asiasta (mielestani jopa tarkeammasta).
Ei ollut omaa mielipidetta pyrkyreilla.

Yksi vastasi. Oli liittymisen kannalla. Uskalsi sanoa mielipiteensa (tosin nain arvelinkin seka puolueen etta henkilon tuntien).
Itse olin/olen liittymista vastaan.
Aanestin tata pyrkyria. Uskalsi vastata KYLLA. Ei poliittista paskanjauhantaa.

Ei paassyt eduskuntaan.

Kukahan saisi suomalaiset innostumaan politiikasta ja ihmiset vaaliuurnille. Tämä tilanne sopii mainiosti porvareille jos ihmiset eivät äänestä, he kun hyötyvät äänestysprosentin alhaisuudesta eniten.
Demareiden suurin ongelma on tällä hetkellä se, että naiset ovat vallanneet koko puolueen ja perusäijäduunarille ainoa vaihtoehto tuntuisi olevan persut ja sekään puolue ei välttämättä innosta monia, mutta kun ei ole vaihtoehtoja. Ei siinä mitään jos demareilla olisi heittää aivan loistavia naispolitiikkoja, mutta eivät nämä nykyiset naisjohtajat ole millään tasolla mitään erikoista ja innostavaa.

Kiitos Marko toivottavasti hyvästä päänavauksesta suomalaisen politiikan puheentaidoissa ja retoriikassa, missä uskallettaisiin panna oma persoonallisuus tunteikkaan rennosti, turvallisesti ja viisaasti soljuvaan puhepakettiin,kuten presidentti Obama siellä jenkeissä ja muuallakin reissuillaan.
Kaikkihan muistanevat Veikko Vennamon. Siinä miehessä riitti älyn säilää, väriä ja populismia, mutta valitettavasti etupäässä omahyväisyyden palveluksessa muiden kustannuksella. Jutta Urpilainen on mielestäni huomattavasti sivistyneempi muoto tätä värikkyyttä, ja enemmänkin myös puolueensa palveluksessa. Voisi veikata hänelle vielä hyviä mahdollisuuksia valtakunnan, ja ehkäpä jopa EU:n politiikassa kunhan ja jos kypsymistä poliittisesti laajempikatseisempaan ajatteluun ja rooliin löytyy. Nythän värikkäänpuoleiseen esiintymiseen liittyy varsin kapea-alainen ja usein negativistiselta tuntuva poliittisen kiukuttelun ja manipuloinnin sävel, mikä antaa herkästi vaikutelmaa eräänlaisesta pikkusieluisuudesta.
Aadof Hitlerin puhujaperintö tuskin meitä suomalaisia hillitsee puhumasta omalla persoonallisella tavallamme, mutta luonteeseemme ei vain taida istua uhoileminen, kiihkoilu ja palopuheet. Kalevalaiseen tapaan olemme enemmänkin eräänlaisia monotonisen runoperinteen jälkeläisiä: Minä-ajattelin-että, jos-teille-jotain,(viisau-tessani-kertoisin-…).

Olen viime paivina ryhtynyt kommentaattoriksi kommentoimaan Americanaa, myos vanhempia juttuja, kun aiheet ovat alyllisia ja kiinnostavia – kuten tamakinsuomalaisten puhetaitoja kasitteleva.
Katsoin Urpilais-puheen patkan – huh!- ja muita, jotka sattuivat olemaan samasta aihepiirista youtubessa. Mona Sahlin selvitti demokratia-manifestinsa tyylikkaasti ruotsin kielella, eleet olivat aitoja ja esiintyminen vakuuttavaa kuten ruotsalaisessa konsensuksessa vain voi olla. Urpilaisella oli taakkanaan englannin puhunta, joka sinansa sotkee suomalaisen puhujan pasmoja, vrsinkin jos jaljitellaan maailmalla kuultuja iskulauseita. Ruumiinkieli ei ole luontevaa, ja aika harvinaista on nyrkin nosto ilmaan (Fidel Castrolle tai Hugo Chavezille se sopii, ja sopi Hrustsheville, mutta tassa Urpilaisen patkassa se oli vain koominen.

Luonteenomaista suomalaiselle poliittiselle puhujalle on eraanlainen mumiseva esitystapa, joka on vahaeleinen – ei kasvojen ilmeita, ei ruumiin ’kielta’. Vahaeleisyys mielestani ei ole pahe poliittisessa puhunnassa, silla sailyttamalla katsekontakti, jonkinlainen yleison vangitseminen kay kylla vahaisemmillakin painsa.
Viela tulee mieleen alati murheellisen ja alakuloisen nakoinen ja paansa painanut presidenttimme Tarja Halonen. Tama yhdistettyna vaikkapa englannin kielen puhuntaan, joka ei ole kaksinen, antaa koomisen vaikutelman eika totta vie edista puhujan asiaa.

Näitä luetaan juuri nyt