Miksi Coca-Cola-pomon Atlanta alkoi kukoistaa mutta Birmingham vajosi väkivaltaan ja Ku Klux Klanin terroriin?
Vielä vuonna 1950 Birmingham ja Atlanta olivat liki samankokoisia kaupunkeja. Kun rotuerottelu purettiin, niiden tiet erkanivat.
Vierailin viime viikolla Alabaman Birminghamissa. Southern Historical Associationin vuosittainen konferenssi veti minut kaupunkiin.
Keskisuuri Etelän kaupunki tarjosi vieraanvaraisen sekoituksen vanhaa Etelän tapakulttuuria ja modernia urbaania paikattomuutta ketjuravintoloineen ja -hotelleineen. Sade ja hiljainen keskusta eivät houkutelleet jättämään konferenssikeskusta kuin pakollisten kuvioiden takia.
Vuonna 1950 Birmingham ja Atlanta olivat liki samankokoisia kaupunkeja. Tänään Suur-Birminghamissä on arviolta 1 140 000 asukasta.
Suur-Atlantan asukasluku on noin kuusi miljoonaa, ja se on pian ohittamassa Philadelphian. Pelkästään vuonna 2017 noin 90 000 ihmistä muutti Suur-Atlantan alueelle.
Mitä tapahtui? Miksi Suur-Atlanta kasvoi sodan jälkeen noin viisi kertaa Birminghamia isommaksi? Syyt ovat rasismissa ja lentokentässä.
Atlanta omaksui nopeasti uuden sloganin: ”A city too busy to hate.”
Toisen maailmansodan jälkeinen kansalaisoikeusliike ravisteli molempia kaupunkeja. Rotuerottelun purkaminen ja valkoisen ylivallan loppu oli kova paikka molempien kaupunkien valkoiselle poliittiselle ja taloudelliselle eliitille.
Alkushokin jälkeen kaupungit valitsivat erilaiset strategiat, joiden olemukset kiteytyivät kahteen mieheen: Atlantan Robert Woodruffiin ja Birminghamin Eugene ”Bull” Connoriin.
Toisen maailmansodan jälkeisen Atlantan suuri mies oli Coca-Colan pomo Robert Woodruff.
Woodruff oli vanhan Etelän rahan kasvatti. Afroamerikkalainen palvelusväki ja noblesse oblige, aateluus velvoittaa, olivat osa hänen kulttuuritaustaansa. Atlantasta tuli lapsettoman Woodruffin rakkauden kohde.
Kun kansalaisoikeusliike ryhtyi haastamaan rotuerottelun, Woodruff pelkäsi Atlantan vajoavan poliittiseen kaaokseen ja katujen väkivaltaan. Mitä tahansa hän ajattelikin rotuerottelun loppumisesta, hän halusi lain ja järjestyksen säilyvän kaupungissa. Globaalin tuotemerkin pomona hän myös ymmärsi, miten vakavaa hallaa rasismi voi tehdä tuotteen – tai kaupungin – imagolle.
Birminghamin vajotessa poliisiväkivaltaan ja Ku Klux Klanin terrorismiin, Woodruff lähetti toistuvasti signaaleja, että sama ei saa toistua Atlantassa.
Kun Martin Luther King, Jr. vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964, Woodruff ilmoitti osallistuvansa juhlaillalliselle, jossa kaupungin valkoinen eliitti osoitti kunniaa Atlantan suurelle miehelle.
Woodruffin osallistuminen oli selkeä viesti. Lipunmyynti otti tuulta. Muut kaupungin merkkihenkilöt ymmärsivät, että Woodruff haluaa heidän saapuvan tilaisuuteen ja kohtelevan Kingiä kunnioituksella ja arvostuksella.
Tehdäkseen kontrastin Birminghamiin selväksi, Atlanta omaksui nopeasti uuden sloganin: ”A city too busy to hate.”
Birminghamissa Bull Connor teki kaupungin poliisista kansalaisoikeusliikkeen vastaisen käsikassaran.
Connorin poliittinen ura kaupungin poliisin pomona perustui hänen vankkaan uskoonsa rotuerotteluun ja valkoiseen ylivaltaan. Siinä missä Atlantan johto kannusti kaupunkilaisia hyväksymään rotuerottelun päättymisen ja puhaltamaan yhteen hiileen, Connor oli valmis käyttämään väkivaltaa kansalaisoikeusliikettä vastaan.
Televisio-uutiset marssivien lasten kimppuun hyökkäävistä poliisikoirista ja palomiehistä tyhjentämässä katua vesitykillä hätkähdyttivät kansakuntaa. 16. kadun baptistikirkon pommi tappoi neljä nuorta tyttöä, mutta rikostutkimukset eivät tuoneet tulosta.
Atlantasta tuli suurkaupunki, Etelän keskus, jossa on maailman vilkkain lentokenttä.
Etelän talouden ja asukasluvun kääntyessä nopeaan kasvuun sodan jälkeen, suuryritykset joutuivat pohtimaan alueellisten hallinto- ja tuotantokeskusten avaamista Etelään. Valinta Atlantan ja Birminghamin välillä oli helppo. Atlanta tarjosi yhteiskuntarauhaa, positiivisen imagon ja nopeasti kasvavan lentokentän.
Atlantasta tuli vuosikymmenten saatossa suurkaupunki, kulttuurisesti ja taloudellisesti dynaaminen ja kosmopoliittinen Etelän keskus, jossa on maailman vilkkain lentokenttä.
Birmingham on joutunut tahkoamaan vuosikymmeniä parantaakseen imagoaan ja houkutellakseen talouskasvua – vaihtelevalla menestyksellä.
Muutoksen hyväksyminen on hyvää politiikkaa: niin eettisesti, kulttuurisesti, kuin taloudellisestikin.
Soundtrack: Neil Young, Alabama.