Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Mikä mättää libertaaripuolueessa?

Blogit Americana 17.10.2010 14:44
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Yksilönvapauden ideologia on lähellä amerikkalaista sydäntä. Uskonnollisten äärikonservatiivien kaapatessa yhä enemmän valtaa republikaanisessa puoluessa, olisi helppo uskoa tilanteen hyödyttävän libertaareja. Silti, pienpuolue kahlaa edelleen poliittisissa marginaaleissa.

Republikaanit ovat huomattavasti kurinalaisempia sekä paremmin organisoituneita kuin demokraatit, mutta puolueessa on myös omat hajaannuksensa.

Eräs republikaanien merkittäviä jakolinjoja on ero etelän arvokonservatiivien sekä lännen individualistien välillä. Ronald Reaganin ja George W. Bushin poliittinen taito ja liikkumavara perustuivat pitkälti heidän kykyynsä yhdistää rintamalinjat sekoittamalla yksilönvapauden ja kristillisyyden retoriikkaa.

Viime vuosikymmenten myötä lännen individualistit ovat menettäneet painoarvoaan republikaanisessa puolueessa. Kaliforniasta tuli demokraattinen osavaltio 1990-luvun alussa. Nevada, New Mexico, ja Colorado ovat myös yhä valmiimpia äänestämään demokraatteja. Republikaanisen puolueen painopiste on siirtynyt yhä vankemmin Etelään ja sen arvokonservatiivisen uskonnollisen oikeiston näppeihin.

Tämä tilanne häiritsee vanhoja yksilönvapauden ystäviä. Heidän republikanisminsa perustui pitkälti vapauden filosofiaan sekä haluun pitää valtio pois sekä taloudesta että kansalaisten makuuhuoneista. Arvokonservatiivien into kaivertaa kristillinen moraali kansakunnan lainsäädäntöön häiritsee heitä liki yhtä paljon kuin liberaalien puskema taloudellinen sosiaalidemokratiakin.

Republikaanien muodonmuutos ja kansakunnan kyllästyminen Washingtonin poliittiseen pattiin saa amerikkalaiset haikailemaan uuden puolueen perään. Yli puolet kansalaisista toivottaisivat uuden suuren puolueen tervetulleeksi.

Teekutsu-liikkestä ei ole uudeksi puolueeksi, sillä liike on vahvasti uskonnollisten konservatiivien sekä republikaanien hallussa, mukaanlukien sen näkyvimmät hahmot, kuten Jim DeMint ja Sarah Palin.

Tilanne näyttäisi ihanteelliselta libertaaripuolueelle, minimalistista valtiota kannattavalle idealistiselle puolueelle, mutta ei. Libertaarien kannatus kahlaa edelleen prosentin tuntumassa, eikä valoa näy ainakaan vielä tunnelissa. Miksi?

Libertaarit ovat tosiuskovia, ja tosiuskovat ovat taipuvaisia oppiriitoihin. Puolue on jakautunut lukuisiin koulukuntiin, jotka taistelevat keskenään ehkä vielä verisemmin kuin demokraatit.

Lisäksi, kuten monet marxisti-älyköt, libertaarit eivät anna arkipäivän realiteettien heilauttaa heidän pyhää ideologiaansa. Tämä johtaa paikoitellen hämmentäviin ja tragikoomisiin lausuntoihin, kuten tämäkin uskomus, että perheväkivalta olisi ratkaistavissa yksityistämällä sosiaalipalvelut.

Libertaarit haaskasivat erinomaisen mahdollisuuden kanavoida kansakunnan suuttumus ja pettymys perinteiseen politiikkaan. Todellisen libertarismin sijaan ”raivo” kanavoitui teekutsujen ylhäältä rahoitettuun ja kyyniseen ”uudistuskampanjaan.” Libertaarit eivät reagoineet. Heillä oli ehkä muita kiireitä.

Vanha vitsi sanoo, että libertaari on republikaani joka polttaa pilveä ja asuu äitinsä autotallissa. Vitsissä on ripaus totta. Ellei puolue kykene hyödyntämään edes tätä poliittista mahdollisuutta, se on tuomittu ikuisiksi ajoiksi raivoamaan sammuvaa valoa kohtaan sekä pohtimaan vapauden olemusta internetin keskustelupalstoilla.

Soundtrack: Rush, Freewill.