Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Mikä mättää libertaaripuolueessa?

Marko Maunula
Blogit Americana 17.10.2010 14:44

Yksilönvapauden ideologia on lähellä amerikkalaista sydäntä. Uskonnollisten äärikonservatiivien kaapatessa yhä enemmän valtaa republikaanisessa puoluessa, olisi helppo uskoa tilanteen hyödyttävän libertaareja. Silti, pienpuolue kahlaa edelleen poliittisissa marginaaleissa.

Republikaanit ovat huomattavasti kurinalaisempia sekä paremmin organisoituneita kuin demokraatit, mutta puolueessa on myös omat hajaannuksensa.

Eräs republikaanien merkittäviä jakolinjoja on ero etelän arvokonservatiivien sekä lännen individualistien välillä. Ronald Reaganin ja George W. Bushin poliittinen taito ja liikkumavara perustuivat pitkälti heidän kykyynsä yhdistää rintamalinjat sekoittamalla yksilönvapauden ja kristillisyyden retoriikkaa.

Viime vuosikymmenten myötä lännen individualistit ovat menettäneet painoarvoaan republikaanisessa puolueessa. Kaliforniasta tuli demokraattinen osavaltio 1990-luvun alussa. Nevada, New Mexico, ja Colorado ovat myös yhä valmiimpia äänestämään demokraatteja. Republikaanisen puolueen painopiste on siirtynyt yhä vankemmin Etelään ja sen arvokonservatiivisen uskonnollisen oikeiston näppeihin.

Tämä tilanne häiritsee vanhoja yksilönvapauden ystäviä. Heidän republikanisminsa perustui pitkälti vapauden filosofiaan sekä haluun pitää valtio pois sekä taloudesta että kansalaisten makuuhuoneista. Arvokonservatiivien into kaivertaa kristillinen moraali kansakunnan lainsäädäntöön häiritsee heitä liki yhtä paljon kuin liberaalien puskema taloudellinen sosiaalidemokratiakin.

Republikaanien muodonmuutos ja kansakunnan kyllästyminen Washingtonin poliittiseen pattiin saa amerikkalaiset haikailemaan uuden puolueen perään. Yli puolet kansalaisista toivottaisivat uuden suuren puolueen tervetulleeksi.

Teekutsu-liikkestä ei ole uudeksi puolueeksi, sillä liike on vahvasti uskonnollisten konservatiivien sekä republikaanien hallussa, mukaanlukien sen näkyvimmät hahmot, kuten Jim DeMint ja Sarah Palin.

Tilanne näyttäisi ihanteelliselta libertaaripuolueelle, minimalistista valtiota kannattavalle idealistiselle puolueelle, mutta ei. Libertaarien kannatus kahlaa edelleen prosentin tuntumassa, eikä valoa näy ainakaan vielä tunnelissa. Miksi?

Libertaarit ovat tosiuskovia, ja tosiuskovat ovat taipuvaisia oppiriitoihin. Puolue on jakautunut lukuisiin koulukuntiin, jotka taistelevat keskenään ehkä vielä verisemmin kuin demokraatit.

Lisäksi, kuten monet marxisti-älyköt, libertaarit eivät anna arkipäivän realiteettien heilauttaa heidän pyhää ideologiaansa. Tämä johtaa paikoitellen hämmentäviin ja tragikoomisiin lausuntoihin, kuten tämäkin uskomus, että perheväkivalta olisi ratkaistavissa yksityistämällä sosiaalipalvelut.

Libertaarit haaskasivat erinomaisen mahdollisuuden kanavoida kansakunnan suuttumus ja pettymys perinteiseen politiikkaan. Todellisen libertarismin sijaan ”raivo” kanavoitui teekutsujen ylhäältä rahoitettuun ja kyyniseen ”uudistuskampanjaan.” Libertaarit eivät reagoineet. Heillä oli ehkä muita kiireitä.

Vanha vitsi sanoo, että libertaari on republikaani joka polttaa pilveä ja asuu äitinsä autotallissa. Vitsissä on ripaus totta. Ellei puolue kykene hyödyntämään edes tätä poliittista mahdollisuutta, se on tuomittu ikuisiksi ajoiksi raivoamaan sammuvaa valoa kohtaan sekä pohtimaan vapauden olemusta internetin keskustelupalstoilla.

Soundtrack: Rush, Freewill.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Kuinka usein kaksi-/harvapuoluejärjestelmiin ylipäätään syntyy merkittävää uutta puoluetta. Valtapuolueet tekevät yleensä kaikkensa sementoidakseen vallitsevan tilan, tarjoaahan se niille kuitenkin keskimäärin suuren osuuden vaaleissa tarjolla olevasta vallasta. Ainoa mahdollisuus lienee jonkin karismaattisen henkilön ja äänestäjien keskimääräistä huomattavasti isomman tyytymättömyyden sattuminen samaan ajankohtaan. Tyytymättömyyttä taitaa jatkossa olla tarjolla lisääntyvässä määrin, joten nyt vain odotetaan niitä karismaattisia henkilöitä.

Yksi tavisnainen, mahdollisesti pilailija, on antanut oudon lausunnon, ja sillä leimataan kaikki ”libertaarit”.

”Lisäksi, kuten monet marxisti-älyköt, libertaarit eivät anna arkipäivän realiteettien heilauttaa heidän pyhää ideologiaansa. Tämä johtaa paikoitellen hämmentäviin ja tragikoomisiin lausuntoihin, kuten tämäkin uskomus, että perheväkivalta olisi ratkaistavissa yksityistämällä sosiaalipalvelut.”

Voi olla, että tuo nainen on aito eikä pilailija tai mustamaalaaja (”trolli”), mutta kaikissa puolueissa on hörhöjä. Äsken Piraattipuolueen kannattaja paljastui tahalliseksi trollihahmoksi ja Suomen suurillakin puolueilla on paljon hörhökannattajia.

Libertaristeista osa menee liian pitkälle, mutta melkein kaikki haluavat oikeuslaitoksen suojelevan paitsi aikuisia myös lapsia väkivallalta, moni haluaa paljon muutakin. Hajanaista ”Teekutsuliikettä” useimmat libertaristit pitävät vähän hörhönä ja vastenmielisen konservatiivisena vaikkei välttämättä yhtä konservatiivisena kuin Demokraatti- ja Republikaanipuolueita.

Milton Friedmanin kirja ”Vapaus valita” (”Free to Choose”) kuvaa aika pitkälti libertaristien talouskantoja: klassinen liberalismi, jossa ihmiset saavat itse päättää omasta elämästään. Friedmanin kirja myös luettelee perustulon, koulutuspalvelusetelit ja paljon muuta, mitä nyky-USA tarvitsisi mutta mitä jyrkimmät libertaristit eivät kannata.

Kirja on 1900-luvun kenties merkittävimmän taloustieteilijän kirjoittama ja moni muukin talouden Nobel-palkinnon saanut on aika pitkälti samaa mieltä sen kanssa, se kun nojautuu pitkälti tieteellisiin tosiasioihin. Osa asioista on tietysti sellaisia, joista johtavillakaan taloustieteilijöillä ei ole yksimielisyyttä tai jotka ovat merkittävästi arvoista riippuvaisia, mutta sosialisteillakin olisi silti paljon opittavaa kirjasta. Friedman kannattaa myös arvoliberalismia kuten libertaristit yleensäkin, vaikka sen suhteen ei ole yhtä usein päässyt otsikoihin.

Friedman käytti itsestään termiä ”liberal” aivan kuten teki Hayek, tekee Cato-instituutti ja moni muu klassista liberalismia kannattava taho. Silti useimmiten termi ”liberal” tarkoittaa USA:ssa vasemmistolaista, kenties hyvinkin epäliberaalia, toisin kuin Euroopassa.