Mikä mättää lähiöissä?

Profiilikuva
Blogit Americana
Marko Maunula on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Katsoin juuri Sam Mendesin uuden elokuvan Revolutionary Road. Yhdeksän taalan ja parin tunnin menetyksen jälkeen mielessä on yksi kysymys: miksi?

Voisivatko arvon taiteilijat jo vihdoinkin jättää lähiöt rauhaan? Mitä pahaa tavikset ovat tehneet teille?

Sodanjälkeinen muuttoliike lähiöihin ansaitsi, luonnollisesti, taiteilijoiden huomion. 1950-luvulla kirjailijat ja elokuvantekijät kommentoivat lähiöitymistä sekoituksella sarkasmia ja vieraantumista. Richard Yatesin Revolutionary Road, Sloan Wilsonin Harmaapukuinen mies sekä leegio vähemmän merkittäviä teoksia ja tekijöitä tutkivat lähiöitä, ja tuomitsivat ne henkisesti tyhjiksi ja yksilöllisyyttä alistaviksi kloonikeskuksiksi.

Kirjailijat väsyivät pian aiheeseen, mutta lähiöt elivät elokuvissa. 1980-luvulla ne saivat sympaattisempaa ja nostalgisempaa (mutta taiteellisesti vähemmän kunnianhimoista) huomiota mm. Steven Spielbergiltä (E.T.) ja Robert Zemekisiltä (Paluu tulevaisuuteen).

Viime vuosikymmenenä elokuvantekijät ovat palanneet vahvasti 1950-luvun asenteisiin. Sam Mendesin American Beauty, Steven Daldryn Tunnit, ja nyt Mendesin elokuvaversio Revolutionary Roadista ovat kuin tunkkaisia tuulahduksia elitistien salongeista.

Ilmestyessään vuonna 1961 Yatesin romaani aukoi uusia ja merkittäviä uria. Se kommentoi uuden keskiluokan ja lähiöistymisen haasteista, sodanjälkeisen sukupolven vaikeasta sopeutumisesta uusiin arvoihin, talouteen, ja elämäntapaan. Kirja tutki 1950-luvun talouskasvun ja materialismin pimeää puolta viiltävästi, mutta myös myötätuntoisesti.

Elokuvaversio kommentoi lähinnä ohjaajansa ennakkoluuloisuutta, elitismiä, ja paikoittaista ihmisvihaa. Tavikset ovat tyhmiä ja heikkoja, keskiluokkainen elämä on arvotonta, ja säännöllinen työ orjuuttaa ihmisen, elokuva julistaa. Paitsi yksisilmäinen, elokuvan viesti on tyystiin kaluttu, jopa Mendesin itsensä toimesta.

Lähiöt ovat taiteen aiheena kuolleet. Mendesin ja monen muun taiteilijan jatkuva halu tökkiä lähiöitä ja niissä asuvia taviksia on outo, varsinkin ottaen huomioon viime vuosikymmenen muuttoliikkeen takaisin kaupunkeihin. Korkeat energiahinnat ja halu yhteisöllisempään elämään ovat synnyttäneet muuttoliikkeen lähiöistä kaupunkeihin sekä ”uusiourbaaneihin” yhteisöhin.

Kirjailijoilla ja Hollywoodilla olisi edelleen runsaasti tehtävää uuden, urbaanin, ikuiseen nuoruuteen juuttuneen mutta keski-ikäistyvän Gen X -sukupolven liikkeiden ja ajatusten tutkimisessa – ainakin tunnusmerkit jakavan blogistin mielestä. Nick Hornby ei pysty hoitamaan savottaa yksin.

Soundtrack: Rufus Wainwright, Going to a Town