Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Me olemme kaikki keynesiläisiä

Marko Maunula
Blogit Americana 1.2.2010 17:09

Ovatko konservatiiviset taloustieteilijät tämän vuosikymmenen tyrmistyneitä marxilaisia? Siltä näyttää.

Tammikuisessa New Yorker -lehdessä toimittaja John Cassidy vieraili University of Chicagon kampuksella (maksullinen artikkeli). Yliopisto on tunnettu neoklassisen, säännöstelyn purkua ja monetarismia ajaneen talousajattelun keskuksena. Chicagon koulukunnan taloustieteilijät ovat rohmunneet Nobeleita, muokanneet Yhdysvaltain neoliberaalia talousajattelua viime vuosikymmenet, sekä mätkineet säännöstelyyn ja aktiiviseen valtioon uskovia keynesiläisiä tehokkaasti.

Vuoden 2008 pankkikriisi ja markkinoiden romahdus on pakottanut monet tiedemiehistä pohtimaan olettamuksensa uusiksi. Markkinat eivät osanneetkaan säädellä itseään. Valtion väliintulo pankkien pelastamiseksi oli pakollinen veto.

Cassidy haastatteli jutussaan monia Chicagon koulukunnan edustajia. Talouden ja lain suhdetta tutkinut Richard Posner (koulutukseltaan juristi, mutta eräs Yhdysvaltain kiinnostavimmista talouskirjoittajista) on kääntänyt takkinsa liki täysin. Gary Becker, vuoden 1992 nobelisti, myöntää säännöstelyn purkamisen menneen liian pitkälle. Yliopiston nuoremmat tiedemiehet kuten Raghuram Rajam ovat Beckerin kanssa samoilla linjoilla.

Yliopiston jäljellä olevat tosiuskovat, kuten Eugene Fama ja John Cochrane, kuulostavat pankkikriisin varjossa yhtä vakuuttavilta kuin kadunkulmien vaahtoisuiset fundamentalisti-saarnaajat tai vakaumukselliset kommunistit Berliinin muurin raunioilla. He syyttävät valtion säännöstelyä ja väliintuloa markkinoiden romahtamisesta. Ideat ovat täydellisiä, mutta todellisuus oli väärässä.

Tervetuloa takaisin, professori Keynes. Taloustiede on kaivannut teitä.

Soundtrack: Kris Kristofferson, Sunday Morning Coming Down.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Keynesiläinen talouspolitiikkahan oli tämän kriisin syy. Miten niin ”tervetuloa takaisin”?

Jos valuutta olisi sidottu jalometalliin, kuten 40 vuotta sitten, tätä(kään) kriisiä ei olisi tullut.

Talous-tsunamin aiheuttivat hallitsemattomasti kasvaneet arvopapereiden CDO- ja CDS- johdannaiskaupat, joita tehtiin ilman omaa riskipääoma osuutta. Markkinoita ei valvonut kukaan ja off-shore alueilla, joista käsin hedge-rahastot toimivat se ei olisi ollut edes mahdollista.
Vielä ei ole valvontaa kiristetty, on vain suuria puheita medialle. FED ja EIB pystyivät estämään koko rahoitusjärjestelmän romahduksen hillittömällä rahan kylvöllään lähes 0-korolla. Hyvä niin.

Lähes kaikki valtiot velkaantuvat nyt hurjaa vauhtia USA etunenässä. Seuraa setelirahoitus ja inflaatio.
Kaynes saa levätä rauhassa.

Me kaikki keynesiläisiä? EMME OLE.

Lännen johtajat sairastuivat lokakuussa 2008 sellaiseen luulotautiin, että Setä Samulin pitäisi pelastaa kansantalous pelastamalla pankit. Vaiva ei ole vähäinen, sillä siitä seurasi massiivinen velanotto hymyssä suin. Valtiovarainministerimme Katainen on tästä oiva esimerkki. Ja mikä kauheinta, sama innostunut hurahdus on päässyt vallalle kaikissa länsimaissa. Niin ja niin monta miljardia annamme pankeille valtiontakuuta, vaikka ei edes olisi tarvis. Jatkamme velkavaroin vielä hetken elämää, johon työmme tulokset eivät anna meille oikeutta. Tämä hurmos syntyi lännen johtajien tapaamisissa 10/2008. Joukkopsykoosista puhuisin.

Kun pankeille rahaa tarjotaan, toki se kelpaa. Optioihinkin. Jo sovittuihin, joista ei voi luopua, kuten on nähty. Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa, sanotaan. 1990-luvun Suomen talouskriisin nähneet muistanevat tämän opin. Pointtini tässä on, että veronmaksajan raha löytää reikänsä liike-elämässä, mutta hyödyt finanssisektorille ohjatuista budjettivaroista on vaikeasti myöhemmin todennettavissa. Kansantalous köyhtyy ja kansalaiset kärsivät.

Lopputulos on, pelkään, että länsi velkaantuu idän keskusjohtoisille maille ja lopulta hegemonia siirtyy 500 vuoden tauon jälkeen Aasiaan. Keskustellaan sitten ihmisoikeuksista, liberalismin perinnöstä, demokratiasta ja oikeusvaltiosta kiinalaisten kommunistijohtajien kanssa. Mielenkiintoinen keskustelu kun lännen positio on velallinen suhteessa Maailman Suureen Työpajaan.

Tanskan ympäristökokouksen jälkeen voi kysyä, pääseekö EU edes keskustelukumppaniksi? Velkaantunut, vanhentuva, sotilaallisesti maho humanistilinnake. Mitäpä siitä, harmittomasta puudelista.

Jospa talous ei olekaan ensisijaisesti pörssifirmojen kvartaalin pikamatkojen spurttikilpailua. Jospa onkin niin, että valtiot viime kädessä ovat se strateginen taso, jolla talouspeli ratkaistaan. Historia opettaa, tai ainakin pitäisi. 1915 tarkoitan. Rajat kiinni, ”valot sammutetaan eikä niitä enää sytytetä meidän elinaikanamme.” Miltä tältä näkökannalta vaikuttaa Kiinan talouskasvu ja länsimaiden tuotannon siirto osoitteeseen low cost countries.

Mutta eihän maailma ole paha, eihän. Ja Kiina on ihan tavallinen kehittyvä maa, joka halajaa vain kansalaisilleen parasta, työtä, elintasoa ja hyvää elämää. Vai miten se olikaan? Ming-dynastia, Tiibet, Taiwan, internetin mielipidepoliisit. Ja 4.6.1989.

Tosiasiassa Kiina ja Intian perspektiivistä länsi tekee parhaillaan kaikki typeryydet, jotka ikään kuin luonnonlain omaisesti johtavat siihen, että hegemonia siirtyy Aasiaan. Kansantaloustieteen peruskurssi riittää kertomaan, miten yli varojensa elävän käy säästävään kansantalouteen verrattuna. Ja kyllä siellä tiedetään, jo kansankin parissa, miten vahva on Kiinan ja Intian yhteispeli. Käy katsomassa näiden kahden jättiläisvaltion kansalaisten yhteisiä kuppiloita. Se on konkretiaa.

Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato, saattaa olla aika havainnollista luettavaa näinä aikoina.

Talouden kilpailuedun lähteitä valtioiden tasolla on tasan kaksi: hajautetun päätöksenteon tuottama motivaatio ja keskittämisen edut. Nyt länsi on valinnut päätöksentekovallan keskittämisen tien, eikä se siinä pelissä vanhoja suunnitelmatalouksia vastaan pärjää. Huonosti tässä käy, sosiaalivaltiolle ja länsimaiselle elämäntavallekin, ellemme nöyrästi palaa markkinatalouden luovan tuhon tielle.

Ei pankki ole sen tärkeämpi yritys kuin autotehdaskaan. Yritysten ja valtion rahat visusti erillään. Näin Adam Smith ja Anders Chydenius varmaan meitä taloudellisen liberalismiin neuvoisivat.

Emme suinkaan ole kaikki John Maynard Keynesin opetuslapsia.

Näitä luetaan juuri nyt