Markon leukemia, toinen erä
Ensimmäiset häiritsevät vihjeet terveydentilastani ilmestyivät joulun alla.
Havaitsin pari selittämätöntä mustelmaa yläkropassani ja reisissäni. En ollut pelannut salibandya kuukausiin enkä telonut itseäni kuntosalilla. Ehkä mastiffimme hyppäsi leikkiessään päälleni? Kolhaisinko itseäni kauppakassilla?
Partaa ajaessani pienet nirhaisut vuotivat verta turhan paljon. Kuntoillessani tankki tyhjeni nopeasti, vaikka minun olisi pitänyt olla ihan kelvollisessa fyysisessä vedossa. Iltaisin nukahdin sohvalle television ääreen pian iltakahdeksan jälkeen.
Yritin etsiä selityksiä stressistä, mutta huijasin ainoastaan itseäni. Tunnistin oireet viiden vuoden takaa; todellisuuden kieltäminen ei tehonnut hoitomuotona.
Tammikuinen vierailu lääkärillä todisti veriarvojeni pudonneen. Pari viikkoa myöhemmin luuydinnäyte vahvisti diagnoosin. Karvasoluleukemia, painikaverini vuodelta 2009–2010, on palannut.
Uupumusta ja anemiaa lukuun ottamatta olen toistaiseksi hyvässä kunnossa. Pernani on edelleen melko normaali, voin jatkaa tavallista elämääni aina kemon aloittamiseen saakka. Henkisesti perheeni ja minä olemme toipuneet uutisesta ja suhtaudumme alkavaan hoitoon optimistisesti.
Hematologini kanssa neuvoteltuamme päätimme aloittaa hoidon maaliskuun lopussa. Ennen kemoa minun on tehtävä tärkeä työreissu Italiaan ja kunnon lomamatka vaimoni kanssa. Seuraavat viikot tai kuukaudet oloni muistuttaa parhaimmillaan kroonista krapulaa ja huonoimmillaan hakattua koiraa raekuurossa.
Miksi julkistan terveydentilani? Halusin uutisen avulla selittää mahdolliset lyhyet tauot tulevassa kirjoitustahdissani. Toivon myös, että seuraavien kuukausien aikana julkaisemani taudin hoitoa koskevat päivitykset antavat kiinnostavaa tietoa amerikkalaisesta terveydenhoidosta.
Talven selkä on taittunut; aurinko paistaa pilvettömältä Georgian taivaalta. Olen suunnattoman onnekas mies, kaikesta huolimatta. Elämä on kaunista ja se jatkuu.
Soundtrack: Talk Talk, Happiness Is Easy