Mainio tai keskinkertainen musiikkivuosi – vähän perspektiivistä riippuen: Tässä vuoden 2018 parhaat amerikkalaiset levyt
Sekalainen kokoelma isä-rokkia, avantgarde-räppiä, teini-ikäistä tunteiden ja sointujen skaalaa, afrofuturistista funk-poppia sekä melodista avantgarde-remellystä on vankan linjaton.
Yritin löytää yhdistäviä teemoja vuoden 2018 lempialbumieni välille. Sekalainen kokoelma isä-rokkia, avantgarde-räppiä, teini-ikäistä tunteiden ja sointujen skaalaa, afrofuturistista funk-poppia sekä melodista avantgarde-remellystä on vankan linjaton.
Aikakaudellamme ei ole yhteistä soundia, mutta sillä on jaettu tunteiden avoimuus. Vuoden 2018 musiikkia leimaa narsismin ja armottoman itsekritiikin yhdistelmä, olipa kyseessä sitten psykedeelisen nostalgiapoppari Father John Mistyn tai rapin aikuistuvan entisen ihmelapsen Earl Sweatshirtin tuotanto. 1980-luku oli tukkalaitteiden vuosikymmen. Nyt elämme räikyvien emootioiden aikaa.
Mitä vuosien ja vuosikymmenten musiikilliseen tasoon tulee, siteeraan Leopold von Rankea: ”Jede Epoche ist unmittelbar zu Gott.”
Vanhan kaipaaminen on vanhuuden merkki; kyvyttömyys löytää hienoa musiikkia nykyajasta on merkki laiskuudesta ja/tai musiikilta aikaa vievistä keski-iän velvoitteista. Vuosi 2018 oli, sekin, joko mainio tai keskinkertainen musiikkivuosi, perspektiivistä riippuen.
Father John Misty, God’s Favorite Customer
Musiikillisesti FJM jatkaa 1970-luvun kanavoimista 21. vuosisadan sensibiliteeteillä. Sivullisuuden ja vieraantumisen teemat ovat vankasti esillä uusimmalla(kin) levyllä. Ihmiskunta matkustaa universumin läpi sinisellä planeetallaan, FJM:n elämä ja taide ovat fyysistä matkaa hotellista toiseen, emotionaalista toikkailua juurettomilla pelloilla. Lyyrisesti loistava, musikaalisesti vankka teos isien ja äitien pukinkonttiin.
Earl Sweatshirt, Some Rap Songs
Ensi kuulemalla Sweatshirtin uusi levy kuulostaa enemmän omassa makuuhuoneessa äänitetyltä mikrofonilla ja tietokoneella leikkimiseltä kuin varsinaiselta albumilta. Jazzilta inspiraationsa hakeva, pelkistetty, rento ja silti virtuoosimainen asenne musiikkiin tuo, jollain omituisella tasolla, mieleeni tänä vuonna 50 vuotta täyttäneen Van Morrisonin Astral Weeks –mestariteoksen.
Snail Mail, Lush
19-vuotias Lindsey Jordan, Snail Mailin primus motor, vie 52-vuotiaan takaisin 1980-1990 lukujen taitteeseen. Lush ei silti ole pelkkää indie-nostalgiaa. Jordanin laulut ovat melodisesti ajattomia ja emotionaalisesti sekä lyyrisesti tiukan ajankohtaisia. Levy tarjoaa runollisen osuvan ja rehellisen kuvauksen aikuistuvan nuoren emotionaalisesta murroksesta sekä uhmakkaasta itsenäisyyden julistuksesta.
Low, Double Negative
Ja sitten aimo pläjäys taidetta! Minnesotalainen trio laahaa jossain kokeellisen slowcore-teknon ja virsien välimaastossa. Bändin aviopari, Alan Sparhawk ja Mimi Parker, ovat uskonnollisia mormoneja. Heidän vokaaliset harmoniansa ja spirituaalisuutensa muodostavat merkittävän osan bändin eteerisestä omaleimaisuudesta. Levy ei ole helppo eikä jokaisen vision takana asu viisaus, mutta se on kiehtova alusta loppuun.
Janelle Monae, Dirty Computer
Ms. Monae on uskomaton monilahjakkuus, joka vaivatta yhdistelee virtuoosimaisia pop-melodioita kunnianhimoisin konseptuaalisiin visioihin. Monaen afrofuturismi hakee innoittajansa Princesta ja David Bowiesta, mutta Dirty Computer on myös paljon velkaa 1980-luvun Jimmy Jam – Terry Lewis tuotannoille. Biisimateriaali on hit and miss, mutta albumin soundi ja kunnianhimoinen visio kestävät läpi kokonaisuuden.
Soundtrack: Father John Misty, Hangout at the Gallows.