Luonnevammaista politiikkaa?
Tapasin viikonloppuna hyvän ystäväni opiskeluvuosiltamme.
Veimme koiramme leikkitreffeille Piedmont Parkiin. Päivä oli niin jumalaisen kaunis kuin Atlantan syksy voi parhaimmillaan olla. Reilut 25 astetta lämmintä, ja aurinko tarjosi eteerisen kuulasta valoa joka saa valokuvaajat kuolaamaan.
Koirien uuvuttua kävelimme harrastajien taidenäyttelyyn (”koirat tervetulleita!”), jonka jälkeen lompsimme Joe’s on Juniper -terassille syömään kaupungin ehkä parhaat hampurilaiset.
Joe’s… on heteroystävällinen, urheilua diggailevien homojen suosima terassi Midtownin kaupunginosassa. Söimme hampurilaisiamme, vitsailimme ja vaihdoimme kuulumisia, ja katselimme Atlantan rakennusten silhuettia vasten sinista taivasta.
Paikka oli täynnä nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, homoja ja heteroita, sekä jokaisia kuviteltavia etnisiä ryhmiä ja niiden sekoituksia – suomalainen minä ja juutalainen kaverini muiden mukana. Me kaikki nautimme päivästä, katsoimme amerikkalaista jalkapalloa televisiosta, keskustelimme kavereidemme kanssa, söimme erinomaista ruokaa ja joimme hyvää olutta. Kukaan ei ollut vihainen tai halunnut marssia Washingtoniin.
Myöhemmin iltapäivällä ajoin Mariettan lähiökaupunkiin juoksemaan asioita. Marietta on pohjois-Atlantan konservatiivinen lähiö, Newt Gingrichin vahvaa tukialuetta.
Pysähdyin reissulla ostoskeskukseen. Haalistuneet McCain/Palin 2008, ”Nobama” ja ”Rush Is Right!” -puskuritarrat koristivat autojen persuksia. Ostoskeskuksen sisällä valtaosin valkoinen väestö puski kaupasta toiseen. Hymyt olivat harvassa; kiireen ja suorittamiskeskeisen lauantain tunnelma leijui neonvalojen alla.
Kotona tsekkasin tapani mukaan internetistä päivän uutiset ja poliittiset kommentit sekä oikeistolta että vasemmistolta. Oikestolaiset sivustot olivat taas totuttuun tyyliin täynnä pyhää vihaa kaikkea kohtaan. Verot, homoliitot, homojen päästäminen avoimesti armeijaan, terveydenhoidon uudistus, ja demokraatit olivat taas aiheuttaneet päänsärkyä ja nostaneet sappea suuhun kymmenille kommentoijille.
En voi välttää ajatusta, että vaahtosuinen raivo joka määrittelee nykyistä republikanismia on ehkä ennemminkin luonnevamma kuin ideologia. Missä on Ike Eisenhowerin maltillinen professionalismi? Ronald Reaganin hymyilevä usko Amerikan tulevaisuuteen? George Willin analyyttinen konservatismi?
Liberaalin Midtownin ja konservatiivisen Mariettan vertailu kirkastaa asiat. Ei tarvitse yksinkertaistaa paljoakaan todetakseen, että Midtownin asukkaat haluavat positiivisia tekoja, kun taas amerikkalaiset ”konservatiivit” keskittyvät negativismiin. Tasa-arvo vastaan homojen eriarvoinen kohtelu, terveydenhuolto vastaan republikaanien vala kaataa Obaman puskema uudistus, taloudellisen tasa-arvon rohkaisu vastaan halu tuhota liittovaltion säännöstely.
Uskon entistäkin vahvemmin, etta nykyinen ”konservativismi” ei ole niinkään konservativismia kuin raivokas hyökkäys modernismia ja demografista kehitystä vastaan. Nyt kun Valkoisessa talossa asuu musta mies, miljoonien republikaanien mielentasapaino on järkyttynyt ennestään.
Pohdiskellessani näitä kysymyksiä mieleeni palautui Village Voicen tuore artikkeli: Valkoiset amerikkalaiset ovat menettäneet järkensä.
Soundtrack: Elliott Smith, Miss Misery.