Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Lontoon avajaiset ja läntisen kulttuurin ylistys

Blogit Americana 28.7.2012 13:48
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Lontoon eiliset avajaiset olivat komea, kaoottinen ja paikoitellen vaikeaselkoinen spektaakkeli. Avajaisista muodostui myös erinomainen modernin läntisen kulttuurin vahvuuksien symboli.

Neljä vuotta sitten seurasin Pekingin olympialaisten avajaisia leuka auki. Ohjelman massiivisuus sekä esiintyjien synkronistinen virheettömyys olivat ennennäkemättömän vakuuttavia. Kiinalaisten rumpalien, tanssijoiden ja kentän muiden esiintyjien virheetön yhteistyö oli mestarillista – mutta myös hieman häiritsevää, jopa pelottavaa.

Myöhemmin paljastui, että nukkemaisen kauniit lapset, joiden oli tarkoitus edustaa Kiinan 56 eri etnistä ryhmää, olivatkin ilmeisesti kaikki Han-kiinalaisia eli enemmistökansan vesoja. Oodi äidinmaalle -laulun esittänyt pikkutyttö olikin vain nätti esiintyjä, ja laulu tuli playbackina. Oikea lapsilaulaja ei ollut ilmeisesti kyllin edustava.

Lontoon avajaiset olivat puolestaan paikoitellen sekava, pitkälti amatöörien esittämä modernin, avomielisen ja multikulturaalisen Britannian juhla. Lontoo hävisi, suorin erin, Pekingille mahtipontisessa vaikuttavuudessa, mutta lontoolaisten syvä humanismi ja suvaitsevaisuuden voima huokuivat koko nelituntisesta showsta.

Jokainen kuorolaulu, tanssinumero ja muu ohjelman osio heijasti modernin Britannian kirjavia kasvoja. Show juhli kulturaalista monipuolisuutta, osoittaen kuinka perusteellisesti siirtolaiset ovat juurtuneet brittiläiseen yhteiskuntaan. Monipuolisuus ei rajoittunut rotuun tai etnisyyteen. Kuulovammaisten lasten viittomalla esittämä kansallislaulu sekä rullatuoli-tanssijoiden osuus ohjelmassa täydensivät kuvan koskettavasti.

Show teki myös tiliä joidenkin Iso-Britannian historian kipeämpien tarinoiden kanssa. Teollistumista kuvaavassa spektaakkelissa tuli esiin myös viktoriaanisen ajan työväestön ahdinko sekä naisten taistelu äänioikeudesta. Ohjelma, luonnollisesti, pyrki juhlimaan Iso-Britanniaa, mutta show ei ollut pelkkä siloiteltu kiiltokuva saarivaltion tarinasta.

Poissa olivat avajaisille valitettavan tyypillinen hihhulinationalistinen rinnanpaukutus ja yksisilmäinen isäntämaan ylistys. Ohjelma osoitti modernin, suvaitsevaisen läntisen kulttuurin voiman tavalla, jota yksikään ihannoitu kiiltokuva-show ei pysty tavoittamaan. Sen avoimuus, erilaisuuden hyväksyntä ja monimuotoisuus osoittivat modernin Britannian muutosvoiman, dynamismin ja humaanin perusvireen.

Jolly good, London!

Soundtrack: PJ Harvey, The Last Living Rose.