Lama lavalla – ja stadionilla

Yksi talouden taantuman selkeistä merkeistä on hiljaiselo musiikkirintamalla. Konserttitarjonta on huonoissa vetimissä.

Kesälle 2009 ei ainakaan tänne Atlantaan osu yhtään must-keikkaa. Niin korkean luokan spektaakkelishow’t kuin jopa eturivin alternative-aktit pysyttelevät tänä vuonna poissa, paria (Bruce Springsteen) poikkeusta lukuun ottamatta.

Atlantan kuuluisat kesävenuet pukkaavat viiskytjarisat-jengille nostalgia-aktia ja heidän lapsilleen kakkosdivarin kitarapoppia. Pat Benatar, Doobie Brothers ja Nickelback eivät todellakaan pakota lippujonoon. Jane’s Addiction olisi ollut kova keikka, mutta noin 20 vuotta sitten.

Kiinalaisessa kalligrafiassa ”kriisi” ja ”mahdollisuus” ilmaistaan samalla symbolilla. Viihdebusineksen kriisissä piilee kuluttajan mahdollisuus.

Monet isot konserttistarat pitävät laman aikana sapattia tai keskittyvät levyttämiseen; köyhää kansaa on huono lypsää. Silti, jos lama jatkuu kauan, konserttien lippuhinnat laskevat väkisin.

Säännöllisiä kausia pelaavat urheilujoukkueet ovat joutuneet reagoimaan uuteen taloustilanteeseen nopeammin. Urheilulippujen hinnat ovat taloustilanteen myötä liki romahtaneet. Matseihin pääsee huomattavasti viime vuosia halvemmalla. Päivä baseball-stadionilla, hyvillä penkeillä, hot dogien, kokiksen, sekä parin oluen kera vie nelihenkiseltä perheeltä ehkä sata taalaa toissavuotisen 150 dollarin sijasta.

Jääkiekossa tilanne on vielä parempi. Atlanta Thrashers suorastaan kerjää ihmisiä täyttämään Philips Arenan penkkejä. Nelihenkisen perheen perhepaketti aterioineen ja lippuineen lähtee parhaimmillaan 89 dollarilla. Täkäläisellä hintatasolla tämä on pilkkahinta.

Soundtrack: Little Feat, Waiting for Columbus