Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Kunnia kuuluu kaatuneille, häpeä militaristeille

Blogit Americana 26.5.2013 14:45
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Maanantaina Yhdysvallat juhlii kaatuneiden muistopäivää. Vedän kättä lippaan sodissa kaatuneiden amerikkalaisten kunniaksi, mutta en voi samalla välttää hienoista vastentahtoisuutta ja jopa pelkoa juhlaviikonlopun militaristista hekumointia kohtaan.

Yhdysvallat on tällä hetkellä läntisen maailman ylivoimaisesti militaristisin kansakunta. Se ei ole yhtä paha kuin Eurooppa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta maan militaristisoituminen on häiritsevä ilmiö. Kulturaalisesti militarismi-fetismi vaikuttaa subjektiivisten arvioideni mukaan olevan ainoastaan kasvussa.

Jokainen amerikkalaisissa urheilutapahtumissa vieraillut voi todistaa otteluita edeltävistä kansallislauluista, paraatikiväärejä kantavien kunniakomppanien lippuseremonioista, sekä isoissa tapahtumissa myös hävittäjäkoneiden ylilennoista. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen ei pelkkä kansallislaulu ole aina riittänyt. Nykyisin baseball-matsit satunnaisesti taukoavat myös seitsemännessä vuoroparissa God Bless America -laulua varten.

Patriotismi on yhä useammin yhdistetty surutta militarismiin. Kyselyt armeijan valtavan budjetin mielekkyydestä sekä Irakin sodan oikeutuksesta johtavat usein epäilyihin kyselijän isänmaallisuudesta. Vaikka Yhdysvaltojen puolustusmenot kattavat liki 43 prosenttia koko maailman puolustusmenoista, tämäkään ei ole heille kylliksi. Puolustusvoimien jo nyt tolkuttomien määrärahojen nostamisen kannattajat ovat käärineet itsensä Yhdysvaltain lippuun, pelaten mielellään ”olen amerikkalaisempi kuin sinä” -korttia.

Epäisänmaallisuus-leimakirves ei ole, tietenkään, uusi ase. Joseph McCarthyn vasemmistovainojen sekä Vietnamin sodan myötä kriitikot kuulivat usein olevansa Yhdysvaltain salaisia vihollisia sekä maanpettureita – tai ainakin heidän puolustajiaan. Maailmansotien aikaan jotkut sodan vastustajat joutuivat vankilaan (heitä ei tosin teloitettu, kuten tapahtui usein Euroopassa – Suomi mukaanluettuna).

Uskon, että viime vuosikymmenen militarisaation voimakkain ruokkija on ennen kaikkea WTC:n terrori-iskuja seuranneiden sotien huono sotamenestys, yhdistettynä sotien huteriin motiiveihin.

Afganistanin vastainen sota nautti alkusuoralla mittavaa kannatusta. Taliban suojeli Osama bin Ladenia ja muita terrori-iskujen suunnittelijoita. Ellei se suostunut antamaan tuhansien viattomien teurastajia oikeuden eteen, Yhdysvalloilla oli vankka casus belli. Kuuluin itsekin sodan kannattajiin.

Pian seurannut Irakin sota puolestaan jakoi amerikkalaiset kahtia. Hyökkäystä edeltäneet sodanvastaiset mielenosoitukset kuuluivat Yhdysvaltain historian suurimpiin. Miljoonat amerikkalaiset jakoivat asiantuntijoiden skeptisyyden Irakin joukkotuhoaseita kohtaan, uskoen, että pakotteet ja rajoitteet ovat kyenneet tekemään Saddam Husseinista maailmanpoliittisesti ja jopa alueellisesti vaarattoman tyrannin. Me olimme oikeassa.

Irakin sodan osoittautuessa valheisiin perustuneeksi katastrofiksi sekä Afganistanin kampanjan huono menestys ovat johtaneet sodan kannattajat-niin kongressissa kuin kaduillakin-kärjistämään retoriikkaansa. He sanovat Irakin sodan kaatuneiden kuolleen ”meidän vapautemme puolesta,” vihjaten, että sodan vastustajat eivät arvosta kaatuneiden uhrauksia tai ymmärrä sodan pohjimmaista missiota. He pyrkivät piilottamaan huonot argumenttinsa sotilasrumpujen pärinän ja patrioottisen liturgian taakse.

Kunnioitan veteraaneja ja kaatuneita – myös niitä, jotka kuolivat politiikkojen traagisten virheiden ja suorien valheiden uhreina. Sanon myös rukouksen Afganistanissa kaatuneen, tuntemani yliopistoni opiskelijan muistoksi. Mutta en suostu, edes kaatuneiden muistopäivänä, juhlistamaan maan militarisointia. Amerikkalainen sanonta kuuluu, että jos miehellä on ainoastaan vasara, koko maailma näyttää pian hänelle naulalta. Militarismi johtaa ainoastaan militaristiseen ulkopolitiikkaan.

Onneksi viime marraskuussa Yhdysvallat hylkäsi presidenttiehdokkaan, joka vaati vieläkin enemmän rahaa armeijalle. Uusi hallinto on osoittanut edeltäjiään parempaa harkintaa Yhdysvaltain sotavoimien käytössään. Silti, mittavissa muutoksissa sekä ajatteluun että armeijan rooliin kestää vielä aikansa.

Soundtrack: David Bowie, Footstompin’.