Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Kunnia kuuluu kaatuneille, häpeä militaristeille

Marko Maunula
Blogit Americana 26.5.2013 14:45

Maanantaina Yhdysvallat juhlii kaatuneiden muistopäivää. Vedän kättä lippaan sodissa kaatuneiden amerikkalaisten kunniaksi, mutta en voi samalla välttää hienoista vastentahtoisuutta ja jopa pelkoa juhlaviikonlopun militaristista hekumointia kohtaan.

Yhdysvallat on tällä hetkellä läntisen maailman ylivoimaisesti militaristisin kansakunta. Se ei ole yhtä paha kuin Eurooppa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta maan militaristisoituminen on häiritsevä ilmiö. Kulturaalisesti militarismi-fetismi vaikuttaa subjektiivisten arvioideni mukaan olevan ainoastaan kasvussa.

Jokainen amerikkalaisissa urheilutapahtumissa vieraillut voi todistaa otteluita edeltävistä kansallislauluista, paraatikiväärejä kantavien kunniakomppanien lippuseremonioista, sekä isoissa tapahtumissa myös hävittäjäkoneiden ylilennoista. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen ei pelkkä kansallislaulu ole aina riittänyt. Nykyisin baseball-matsit satunnaisesti taukoavat myös seitsemännessä vuoroparissa God Bless America -laulua varten.

Patriotismi on yhä useammin yhdistetty surutta militarismiin. Kyselyt armeijan valtavan budjetin mielekkyydestä sekä Irakin sodan oikeutuksesta johtavat usein epäilyihin kyselijän isänmaallisuudesta. Vaikka Yhdysvaltojen puolustusmenot kattavat liki 43 prosenttia koko maailman puolustusmenoista, tämäkään ei ole heille kylliksi. Puolustusvoimien jo nyt tolkuttomien määrärahojen nostamisen kannattajat ovat käärineet itsensä Yhdysvaltain lippuun, pelaten mielellään ”olen amerikkalaisempi kuin sinä” -korttia.

Epäisänmaallisuus-leimakirves ei ole, tietenkään, uusi ase. Joseph McCarthyn vasemmistovainojen sekä Vietnamin sodan myötä kriitikot kuulivat usein olevansa Yhdysvaltain salaisia vihollisia sekä maanpettureita – tai ainakin heidän puolustajiaan. Maailmansotien aikaan jotkut sodan vastustajat joutuivat vankilaan (heitä ei tosin teloitettu, kuten tapahtui usein Euroopassa – Suomi mukaanluettuna).

Uskon, että viime vuosikymmenen militarisaation voimakkain ruokkija on ennen kaikkea WTC:n terrori-iskuja seuranneiden sotien huono sotamenestys, yhdistettynä sotien huteriin motiiveihin.

Afganistanin vastainen sota nautti alkusuoralla mittavaa kannatusta. Taliban suojeli Osama bin Ladenia ja muita terrori-iskujen suunnittelijoita. Ellei se suostunut antamaan tuhansien viattomien teurastajia oikeuden eteen, Yhdysvalloilla oli vankka casus belli. Kuuluin itsekin sodan kannattajiin.

Pian seurannut Irakin sota puolestaan jakoi amerikkalaiset kahtia. Hyökkäystä edeltäneet sodanvastaiset mielenosoitukset kuuluivat Yhdysvaltain historian suurimpiin. Miljoonat amerikkalaiset jakoivat asiantuntijoiden skeptisyyden Irakin joukkotuhoaseita kohtaan, uskoen, että pakotteet ja rajoitteet ovat kyenneet tekemään Saddam Husseinista maailmanpoliittisesti ja jopa alueellisesti vaarattoman tyrannin. Me olimme oikeassa.

Irakin sodan osoittautuessa valheisiin perustuneeksi katastrofiksi sekä Afganistanin kampanjan huono menestys ovat johtaneet sodan kannattajat-niin kongressissa kuin kaduillakin-kärjistämään retoriikkaansa. He sanovat Irakin sodan kaatuneiden kuolleen ”meidän vapautemme puolesta,” vihjaten, että sodan vastustajat eivät arvosta kaatuneiden uhrauksia tai ymmärrä sodan pohjimmaista missiota. He pyrkivät piilottamaan huonot argumenttinsa sotilasrumpujen pärinän ja patrioottisen liturgian taakse.

Kunnioitan veteraaneja ja kaatuneita – myös niitä, jotka kuolivat politiikkojen traagisten virheiden ja suorien valheiden uhreina. Sanon myös rukouksen Afganistanissa kaatuneen, tuntemani yliopistoni opiskelijan muistoksi. Mutta en suostu, edes kaatuneiden muistopäivänä, juhlistamaan maan militarisointia. Amerikkalainen sanonta kuuluu, että jos miehellä on ainoastaan vasara, koko maailma näyttää pian hänelle naulalta. Militarismi johtaa ainoastaan militaristiseen ulkopolitiikkaan.

Onneksi viime marraskuussa Yhdysvallat hylkäsi presidenttiehdokkaan, joka vaati vieläkin enemmän rahaa armeijalle. Uusi hallinto on osoittanut edeltäjiään parempaa harkintaa Yhdysvaltain sotavoimien käytössään. Silti, mittavissa muutoksissa sekä ajatteluun että armeijan rooliin kestää vielä aikansa.

Soundtrack: David Bowie, Footstompin’.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

MM: ”Vaikka Yhdysvaltojen puolustusmenot kattavat liki 43 prosenttia koko maailman puolustusmenoista, tämäkään ei ole heille kylliksi.”

Pitää ehkä muistaa, että esim. Eurooppa elää USA:n sateenvarjon alla, jolloin Eurooppa voi itse pitää pienempiä puolustusbudjetteja. Näin oli kylmän sodan aikana, näin on täysin vielä nykyäänkin. Euroopan rauhantahtoisuus on pitkälti sitä, että delegoidaan vastuu amerikkalaisille. Sitten syytetään heitä militarismista ja esitetään hyvää, no ainakin eurooppalainen vasemmisto näin täysin tieten tekee.

Monet USA:n arvostelijat olisivat tyhjän päällä ilman USA:a. Arvostelu on helppoa, kun ei ole vastuunkantaja.

Ikävä kysymys, mutta jos USA lähtee supistamaan armeijaansa, mitä sen tilalle nousee. En usko mitään parempaa nousevan, ainakaan meikäläisestä näkökulmasta. Suomalaisena toivon, että USA pysyy edelleen globaalina sotilasmahtina, koska en haluaisi tilalle mitään niistä huonommista vaihtoehdoista.

Du Pont.

Kuinka aiot kunnioittaa sellaista jota ei ole olemassa?

USA on muuttumassa pikkuhiljaa. On pakko tehdä muutoksia ajatteluun ja politiikkaan. Meillä Eurooppalaisilla ei ole oikeutta sen suurempaan arvosteluun. USA on sadan vuoden aikana kolme kertaa lopettanut sodan Euroopassa ja ollut demokratian takuumiehenä. Lähi-Idän sodat ovat peruja Neuvostoliiton vallankumouspolitiikasta, joka nosti esiin terrorismin ja nationalismin samaan aikaan. USA:n tekemät virheet ja sotapolitiikka on luonut maahan ihmisjoukon, joka elää sodasta,tähän kuuluu teollisuutta poliitikkoja ja suuri joukko ihmisiä jotka palvelevat armeijaa.Nyt militarismin aika on lopussa ja on etsiiävä uusi tie.Obama on merkki muutoksesta,samoin uusi energiapolitiikka.Meille se tarkoitta vastuun ottamista itsestämme,taloudellisesti ja sotilaallisesti. USA:n puolesta kuolleet ovat kuolleet usein myös Eurooppalaisten puolesta.Kaikki sotilaatkaan eivät ole militaristeja ja kaikki siviilit eivät ole pasifisteja.

Kansakunnat tarvitsevat yhteisiä missioita. USA:ssa yksi niistä on aina ollut tarve puolustaa omaa vapautta eli riippumattomuutta. Kun uskonnollinen kenttä on melko ristiriidaton tilkkutäkki (onneksi), on puolustusintoon perustuva resurssien kartuttaminen vain osa samaa ”itseään suuremman tavoitteen etsintää”, mitä esim. Intiassa vastaa Hindu-nationalismi ja Kiinassa Han-kiinalaisuuden vaihtoehtojen vaino. Kyllä uskonnot, nationalismi ym. ismit Eurooppaankin aikanaan tulevat, mutta muu maailma on tässäkin edellä – kriisitietoisempaa – Euroopan katsellessa edelleen kauhuissaan vain menneisyyteensä.

USA:n aseteollinen kompleksi on mittava taloudellinenkin mahti, ja militaristisuus ei tule merkittävästi vähenemään.
Siitä pitää huolen armeijan voimaan tukeutuva suurvaltapolitiikan raadollisuuden säilyminen entisellään, sillä myös Venäjä ja Kiina merkittävästi modernisoivat asevoimiensa iskukykyä, eikä USA halua eikä voi jättäytyä kehityksestä sivuun. Mistään todellisesta luottamuksesta suurvaltojen kesken ei voida puhua.
Lisäksi uudeksi uhkakuvaksi suurvalloille toistensa lisäksi on noussut kiihkoislamilaisuus, josta Venäjällä on kokemusta Kaukasiassa, Kiinalla uiguurien Xinjiangissa, ja USA:lla laajemminkin.
Suurvalloille oma etu on aina ensisijainen, ja sen ajamiseen tarvitaan vahvaa armeijaa.
Venäjä heikkoutensa aikanakin näytti valmiutensa tähän Tsetsheniassa ja Georgiassa, ja USA on näyttänyt sitä kautta koko historiansa:

http://en.wikipedia.org/wiki/Timeline_of_United_States_military_operations

Olen täysin eri mieltä Maunulan kanssa. USA:n näkyvä uniformuinen
”militarismi ” rajoittuu esim. sotilashautajaisiin Arlingtonin hautausmaalla, Memorial Day:n viettoon tai veteraanien tilaisuuksiin. Silloinkaan ei panssarit, ohjuslavetit ja ajoneuvot ajele pitkin toreja kuten Venäjällä, jossa paraatit ovat kuin Hitlerin Saksassa. Yleensäkään USA:ssa ei harrasteta aseellisia paraateja lainkaan.

Ja jos ylilennot Maunulaa huolestuttavat niin ne ovat säästösyistä rajoitettu minimiin.

Minulla on hieman kokemusta ”militarismista” USArmyssä. Enemmän siinä muistellaan kaatuneita kuin riekutaan jotain ”voitonpäivää” .

Toki militarisoitumisen ulkoiset merkit ovat merkittäviä, koska ne vaikuttavat yleiseen mielimiteeseen ja rajaa avointa keskustelua arvokysymyksistä.
Rakenteellinen maailman militarisointi on kuitenkin hyvin syvästi maailman valtioiden itsenäisyyteen vaikuttava tekijä. Riippuen siitä, uskooko kongressin tietoihin vai eri medioihin, on USA:lla 700 – yli 1000 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa. Tämä verkosto ja 43 % maailman sotilasmenojen yhdistelmä militaristisen yleisen mielipiteen kanssa on varsin pelottava yhdistelmä.

Näinköhän: ”Riippuen siitä, uskooko kongressin tietoihin vai eri medioihin, on USA:lla 700 – yli 1000 sotilastukikohtaa eri puolilla maailmaa. Tämä verkosto ja 43 % maailman sotilasmenojen yhdistelmä militaristisen yleisen mielipiteen kanssa on varsin pelottava yhdistelmä.”

Kenen haluaisit pitävän sotilaallista ylivoimaa maailmassa, jos et USA:n? Toisen Maailmansodan jälkeinen USA:n hegemonia on ollut lopulta aika loistava ajanjakso. Sotia toki aina on, mutta lopulta ehkä aika vähän. Useimmat ovat olleet paikallisia siirtomaaperäisiä sotia. USA:n sateenvarjo on tehnyt suuren työn, väitän minä.