Kun kristinusko unohtaa kristillisen etiikan: Trumpista hullaantuminen teki evankelisuudesta kulttuurisodan jäsenkortin
Uskonnon politisoijien kannattaisi ottaa historiankirja – ja raamattu – kauniisiin käsiinsä.
Syksyllä 2016 kävin kuulemassa esseisti Andrew Sullivania. Atlantassa vierallut mies puhui silloin edessä olleista vaaleista, amerikkalaisen politiikan tilasta ja uskonnosta.
Eräs Sullivanin kiinnostavimmista pointeista käsitteli trumpismin vaikutusta evankeliseen liikkeeseen. Donald Trumpin syleily tuhoaa evankelisten moraalin ja teologian, varoitti Sullivan.
Reilut neljä vuotta myöhemmin David French, evankelikaalinen lakimies, sotaveteraani ja esseisti, julkaisi surunvalittelun samasta aiheesta. Itseään kristityksi kutsuva kansakunta ei välttämättä käyttäydy kristinuskon vaatimalla tavalla, French sanoi.
Vaikka Yhdysvallat on viime vuosikymmeninä muuttunut sekä sekulaarimmaksi että uskonnollisesti kirjavammaksi, juutalais-kristillisillä arvoilla on yhä tiettyä moraalista arvovaltaa. Jimmy Carterin ja nykyisen paavin kaltaiset kristillisen etiikan puhemiehet saavat edelleen kunnioittavia nyökkäyksiä myös maallistuneilta amerikkalaisilta.
Evankelisten politisoituminen kiihtyi 1980-luvulla, mutta viime vuosikymmeninä liikkeen yhä tiukempi sitoutuminen republikaaniseen puolueeseen on alkanut nakertaa liikkeen moraalista arvovaltaa. Jatkuva republikaanien kantojen toistaminen ei auta heidän uskottavuuttaan kristillisen etiikan puolustajina yhtään sen enempää kuin akateemisten piirien tautologinen liberalismi heidän mainettaan riippumattomina ajattelijoina.
Trumpin presidenttiys oli evankelisille eettisesti halvaannuttava isku. He eivät vain sietäneet Trumpia, vaan syleilivät häntä koko voimallaan. Trumpin suosio liikkeen parissa oli voimakkaampaa kuin republikaanien keskimääräinen fanitus.
Evankelisten lukumäärä nousi Trumpin presidenttikauden aikana. Minun on vaikea uskoa, että solvauksia suoltava ja narsistinen krooninen avionrikkoja, joka ei tiettävästi käy koskaan kirkossa, olisi inspiroinut miljoonia amerikkalaisia uudelleensyntyneeseen kristillisyyteen.
Trendi kertookin siitä, että evankeliseksi kristityksi julistautumisesta on tullut politiikan ja kulttuurisodan kokardi. Kristillinen metafysiikka ja -arvomaailma ovat sivuseikkoja.
Kristinuskosta on tullut yhä enemmän republikaanisen ja eliittivihamielisen oikeistolaisuuden jäsenkortti. Se on osa ristiriitaista arvopakettia, johon kuuluvat aseet, maahanmuuton vastustus, nationalismi ja ihmisten jyrkkä jakaminen meihin ja muihin. Kristinusko on tässä yhtälössä omien arvojen metafyysinen oikeuttaja, ei niiden muokkaja.
Lopputulos on synkreettinen maailmankuva, jossa, kuten French osoittaa, kongressiin 6. tammikuuta 2021 hyökänneet vandaalit kantoivat kristillisiä symboleita Yhdysvaltojen lippujen ja Trumpin kampanjalakanoiden rinnalla.
Amerikkalaiseen kristillisyyteen on jo kauan kuulunut performatiivinen sivujuoni. Varsinkin kylmän sodan aikana politiikot painottivat ideologista taistelua myös vapaan uskonnollisuuden ja jumalattoman kommunismin välisenä koitoksena. Vuonna 1954 sanat ”under God” lisättiin Yhdysvaltain uskollisuudenvalaan.
Dwight D. Eisenhower, vuosina 1953–1961 virassa ollut republikaanipresidentti, sanoi, että toimiakseen amerikkalainen valtio tarvitsee vahvan uskonnollisen perustan, mutta jatkoi ”sillä ei ole niin väliä, mikä se uskonto on”. Eisenhower itse ei ollut kovinkaan uskonnollinen, mutta ymmärsi uskonnon merkityksen yhteiskunnallisen etiikan luomisessa.
Politiikan muuttuessa uskonnon rooli yhteiskunnallisessa elämässä on myös kokenut metamorfooseja. Uusimmat muodonmuutokset eivät mairittele evankelisia.
Kuten Thomas Jefferson, Yhdysvaltain kolmas presidentti sanoi, kirkon ja valtion erottaminen suojelee molempia. Uskonnon politisoijien kannattaisi ottaa historiankirja – ja raamattu – kauniisiin käsiinsä.
Soundtrack: R.E.M., Losing My Religion.