Kulturaalinen relativismi: läntisen liberalismin suurin virhe

Työkaverini patisti minua pari kuukautta lukemaan Christopher Caldwellin teoksen Reflections on the Revolution in Europe. Annoin vihdoinkin periksi ja luin sen eilen. Hän oli oikeassa: Reflections… on ehkä paras lukemani Eurooppaa, islamia, ja mantereen demograafista muutosta käsittelevä kirja.

Teoksen nimi viittaa Edmund Burken klassikkoon Reflections on the Revolution in France (1790). Burken Ranskan vallankumousta kritisoiva teos on klassikko, eräs modernin konservativismin pilareista. Kuten Burke, Caldwell kyseenalaistaa arvoliberalismin, nopean muutoksen mielekkyyden, ja sokean innon, jolla eurooppalaiset näyttävät paikoitellen luopuvan vanhoista ideoistaan.

Caldwell sanoo, että kun eurooppalainen relativismi kohtaa islamilaisen absolutismin, eurooppalainen relativismi häviää ideologisen kädenväännön. Hän uskoo, että eurooppalainen arvoliberalismi ja kulturaalinen relativismi eivät auta siirtolaisten sitouttamisessa uusiin kotimaihinsa.

Kolonialismin, fasismin, kommunismin, ja vanhan rasismin taakka on ruokkinut eurooppalaisten huonoa omatuntoa. Sen vuoksi eurooppalaiset ovat olleet äärimmäisen hienotunteisia ja varovaisia ilmaisemaan asenteita, jotka edes haiskahtavat kulturaaliselta ylemmyydentunteelta. Lopputulos on ollut yhteiskunta, joka on sallinut jyrkän antiliberaalien ja eurooppalaisille arvoille vihamielisten alakulttuurien synnyn Pariisin lähiöihin, Lontooseen, ja muihin siirtolaisyhteisöihin kautta Euroopan.

Valtakulttuurin sitoutuminen kulturaaliseen relativismiin ja kyvyttömyys keskustella siirtolaisuuden kulturaalisista ongelmista on johtanut ääri-ilmiöiden kasvavaan suosioon. Muiden kieltäydyttyä keskustelemasta aiheesta, Jörg Heider, Jean-Marie Le Pen, ja muut reaktionääriset puoli-fasistit ovat kaapanneet ja myrkyttäneet vakavan keskustelun uuden Euroopan etnisestä ja kulturaalisesta luonteesta.

Caldwellin argumentit eivät ole sinänsä uusia tai mullistavia, mutta hän perustelee ja argumentoi tehokkaasti ja hienovaraisesti. Hän uskoo avoimeen siirtolaisuuteen, mutta myös tarpeeseen assimiloida siirtolaiset yhteiskunnan valtavirtaan nopeasti.

Caldwell on mielestäni oikeassa. Siirtolaisuus on useimmiten jaloilla tehty äänestys, jossa maahanmuuttaja vaihtaa kotimaansa uuteen maahan siksi, että hän uskoo kohdemaan olevan parempi paikka asua ja elää. Tämän vuoksi siirtolaisuuteen pitäisi kuulua uuden valtakulttuurin hyväksyntä ja jopa imitointi.

Monet eurooppalaiset ovat verranneet omaa siirtolaisuuttaan amerikkalaiseen kokemukseen. Ennen sisällissotaa amerikkalaisuus määrittyi sekä perustuslain periaatteiden ja protestanttisen anglo-amerikkalaisen kulttuurin varaan. Sisällissodan jälkeinen massasiirtolaisuus toi maahan miljoonia katolisia, juutalaisia, ortodokseja, ja muita ryhmiä, kunnes amerikkalaisuus perustui judeo-kristillisen perinteen ja ennen kaikkea perustuslain varaan. Optimistit uskovat Euroopan olevan samalla tiellä.

Hiljattain kuulemassani radiohaastattelussa Caldwell varoitti liian simppeleistä vertauksista mantereiden välillä. Viime vuosikymmeninä latinot ovat muodostaneet suurimman siirtolaisryhmän Yhdysvalloissa. He ovat peruskulttuuriltaan länsimaisia, katolisia kristittyjä, ja erittäin myötämielisiä länsimaisen liberalismin arvoille. Samaa ei voi aina sanoa muslimeista, valitettavasti.

Kulturaalinen relativismi on eräs läntisten liberaalien suurimmista ideologisista virheistä. Kulttuuri voi olla hyvää tai huonoa, ja meidän on kyettävä sanomaan se suoraan. Nykyinen kotini, Yhdysvaltain Etelä, puolusti vuosikymmeniä julmaa ja typerää rasismiaan kulturaalisilla syillä ja alueen perinteilla. Lopulta lainsäädännön ja liittovaltion oli voimakeinoin murskattava tämä ala-arvoinen kulttuuri.

Itse siirtolaisena uskon, että siirtolaisuus on yhteiskuntaa rikastava tekijä, ja ihmisten vapaa liikkuvuus on taloudellisesti ja moraalisesti tärkeä periaate. Samanaikaisesti uskon, että länsimainen liberalismi on äärimmäisen arvokas yhteiskuntamalli, jota pitää tukea ja puolustaa henkeen ja vereen. Jos siirtolaisuus ja länsimainen liberalismi asettuvat konfliktiin, irvistän pettymyksestä, mutta asetun rintamaan puolustamaan länsimaista liberalismia.

Soundtrack: Rufus Wainwright, Going to a Town.