Köyhyys on kaikkien syy
Maria Shriverin tuottama dokumenttielokuva Paycheck to Paycheck on innostanut täkäläistä vasemmistoa. Se käsittelee amerikkalaisten naisten köyhyysongelmaa ja käyttää esimerkkitapauksena 30-vuotiasta apuhoitajaa ja kolmen lapsen yksinhuoltaja Katrina Gilbertia.
Katrinan puolesta on helppo hurrata. Hän on kärsivällinen ja huolehtiva äiti sekä empaattinen apuhoitaja, joka välittää syvästi seniileistä hoidokeistaan. Hän jätti lastensa huumeriippuvaisen isän, mutta ex-miehen päästyä kuiville Katrina pitää huolta, että isällä on mahdollisimman suuri rooli lasten elämässä. Katrina ei syytä tai vaadi tai unelmoi yhteiskunnan tuella elämisestä, vaan hän yrittää sitkeästi ja valittamatta pitää huolta itsestään ja lähimmäisistään.
Valitettavasti Paycheck to Paycheck käsittelee – amerikkalaisen oikeiston tavoin – köyhyyttä yksilötason ongelmana, ilman analyysia köyhyyden syistä. Lopputulos on empaattinen, mutta hieman holhoava ja sosiaalipornolta haiskahtava kuvaus Katrinan perheen elämästä.
Olemme nähneet kuvauksia työtätekevien köyhien elämästä aikaisemmin. Katrinan tarina on koskettava ja valaiseva, mutta hiljalleen toivoisin, että joku pääsisi aiheen käsittelyssä pintaa syvemmälle. Köyhyyskeskustelu kaipaisi kipeästi analyyttisia, ongelman rakenteisiin pureutuvia kommentteja.
Useimmille amerikkalaisille konservatiiveille köyhyys ei ole rakenteellinen, vaan yksilöllinen ongelma. He uskovat, että holhoavien rakenteiden purkaminen sekä kova työnteko kykenevät nostamaan ihmiset köyhyydestä lähemmäksi keskiluokkaa. Köyhyys on heille valtaosin köyhien oma vika. Köyhyys katoaisi, jos ihmiset vain tekisivät töitä.
Valitettavasti faktat eivät tue heidän analyysiaan.
Paycheck to Paycheck rikkoo virheellisiä stereotypioita työtätekevistä köyhistä. Se osoittaa, vastoin valitettavan yleistä oikeiston mantraa, että köyhyys ei ole aina huonojen valintojen, laiskuuden ja henkilökohtaisten ongelmien summa.
Sosiaaliturvan varassa elävät laiskat pummit elävät pääasiallisesti republikaanien oikean laidan fantasioissa. Valtaosa amerikkalaisista köyhistä tekee rajummin töitä kuin keskiluokka – sillä heidän on pakko.
Olen osallistunut hyväntekeväisyysprojektiin, jossa autoin, yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa, köyhää atlantalaisperhettä. Jokainen perheen terve jäsen piti kahta tai kolmea työpaikkaa voidakseen tukea iäkästä isoäitiä ja Vietnamin sotaan mielenterveytensä jättänyttä enoa. Alle kahdeksan dollarin tuntipalkka, ilman mitään etuisuuksia (lomat, eläke, sairasvakuutus, tms.), ei riitä pitkälle.
Useimmille liberaaleille köyhyys on puolestaan rakenteellinen kapitalismin lieveilmiö. He uskovat, että köyhyys poistuisi laajojen tulonsiirto-ohjelmien avulla. Rikkaiden tuntuva verotus, julkisen sektorin paisuttaminen vaikkapa Suomen tasolle ja erilaiset suorat avustukset köyhille kykenisivät heidän mukaansa korjaamaan köyhyysongelman.
Valitettavasti faktat eivät tue heidänkään analyysia.
Kun presidentti Lyndon B. Johnson käynnisti Great Society -ohjelmansa 1960-luvun loppupuolella, amerikkalaisen liberalismin kultaisella vuosikymmenellä, hänen tarkoituksensa oli tehdä Yhdysvalloista eurooppalaistyyppinen hyvinvointiyhteiskunta. Kokeilu sai aikaan paljon hyvää, mutta se myös osoitti, että joskus konservatiivit ovat oikeassa sosiaaliturvasta.
Julkisen tuen väärinkäyttö oli paikoitellen kiistatonta. Miljoonat amerikkalaiset ryhtyivät rakentamaan tulevaisuuttaan sosiaaliavun varaan. Ydinperheiden rooli rapistui ja teinitytöt haikailivat omasta vauvasta sekä sossun kuukausittaisesta sekistä. Sosiaaliturva muuttui turvaverkosta riippumatoksi. Kuten amerikkalaisen hyvinvointivaltion isä Franklin D. Roosevelt sanoi, liian avokätinen sosiaaliapu osoittautui ”ihmissielun hiljaiseksi näivettäjäksi”.
Ehkä oikeisto ja vasemmisto voisivat löytää yhteisen sävelen ”equality of opportunity, not outcome” -filosofiasta?
Yleinen terveydenhoito ja ilmainen koulutus auttaisivat miljoonia amerikkalaisia. He eivät joutuisi dokumenttielokuvan Katrinan tavoin pettymään, kun heillä ei ole varaa kouluttaa itseään parempaa tulevaisuutta varten.
Todellinen reformi vaatii oikeiston individualististen ja vasemmiston rakenteellisten fantasioiden hylkäämistä. Tämän saavuttaminen on, valitettavasti, liki mahdotonta lähitulevaisuudessa.
Soundtrack: Townes van Zandt, High, Low and in Between