Korkeimman oikeuden puheenjohtajan linja raivostuttaa osaa amerikkalaisista, mutta se on palvelus oikeuslaitokselle
Hyperpoliittisessa ilmapiirissä korkeimmasta oikeudesta on tullut monien silmissä pelkkä puoluepolitiikan käsikassara.
Korkeimman oikeuden puheenjohtaja John Roberts on liberaalien uusi suosikki. Presidentti George W. Bushin nimittämän tuomarin viimeaikaiset päätökset seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista, terveydenhoidosta ja abortin saatavuudesta ovat suututtaneet konservatiivit ja saaneet liberaalit taputtamaan.
Suhtautuminen perustuslakiin on eräs amerikkalaisen politiikan keskeisista jakolinjoista. Kiista perustuslain luonteesta on yhtä vanha kuin perustuslaki itse.
Kun perustuslaki astui voimaan vuonna 1789, kaksi tulkinnallista koulukuntaa syntyivät miltei välittömästi.
Ensimmäinen, Alexander Hamiltonin osaltaan johtama ryhmä uskoi joustavaan perustuslain tulkintaan. Hieman yksinkertaistetusti ilmaisten he uskoivat, että liittovaltiolla on oikeus tehdä kaikkea mitä perustuslaki ei nimenomaan kiellä.
Thomas Jefferson johti toista ryhmää. Heidän mukaansa liittovaltion oikeudet rajoittuivat vain niihin tehtäviin, jotka perustuslaki nimenomaan sälytti sen vastuulle.
Ensimmäinen tulkinta uskoo aktiiviseen liittovaltioon, jolla on oikeus ja velvollisuus toimia tavalla ja joka sen kannattajien mukaan edistää kansakunnan hyvinvointia. Toinen tulkinta haluaa liittovaltion keskittyvän puolustuksen ja ulkopolitiikan kaltaisiin perustehtäviin.
Korkein oikeus on, luonnollisesti, perustuslain tulkinnan lopullinen auktoriteetti. Presidentti nimittää oikeuden tuomarit elinikäiseen virkaan.
Presidentit luonnollisesti haluavat tuomareita, jotka jakavat heidän maailmankuvansa. Tänään se karkeasti merkitsee sitä, että demokraattiset presidentit pyrkivät nimittämään joustavan tulkinnan tuomareita ja republikaanit kapeamman tulkinnan tuomareita.
Joskus tuomarit silti yllättävät nimittäjänsä. Dwight D. Eisenhower teki Earl Warrenista korkeimman oikeuden puheenjohtajan vuonna 1953. Kalifornian entinen kuvernööri oli republikaani, mutta puheenjohtajana hän osoittautui liberaaliksi aktivistiksi. Eisenhower piti myöhemmin Warrenin nimitystä pahimpana virheenään.
Roberts on johdonmukainen omalle ideologialleen tavalla, joka ei aina sovi amerikkalaisen puoluepolitiikan muotteihin. Hän ei mielellään käännä edeltäjiensä päätöksiä, ja hän uskoo lainsäädännön merkitykseen tavalla, joka ei aina sovi yhteen oikeusistuimien vasemmistolaisten ja oikeistolaisten aktivistituomareiden näkemysten kanssa.
Jotkut kommentoijat uskovat Robertsin haluavan myös vahvistaa kansalaisten uskoa oikeusistuimen riippumattomuuteen. Hyperpoliittisessa ilmapiirissä korkeimmasta oikeudesta on tullut monien silmissä pelkkä puoluepolitiikan käsikassara, jossa republikaanien ja demokraattien nimitykset äänestävät puolueidensa mukaisesti.
Robertsin riippumattomuus ja hänen maltillinen keskitien roolinsa vahvistavat hänen johtamansa instituution arvovaltaa. Oikeiston kommentaattoreita tämä ei miellytä, mutta liitoksistaan natisevassa poliittisessa kulttuurissa Robertsin linja palvelee koko Amerikkaa.
Soundtrack: Chuck Brown and the Soul Searchers, Bustin’ Loose.