Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Koripallo ja maailmankaikkeuden kohtalo

Marko Maunula
Blogit Americana 3.3.2009 18:22

Tulevana sunnuntaina, maaliskuun 8., oikeus, hyvyys, ja universumin tasapaino ratkaistaan jälleen liki vuodeksi. Duke University ja University of North Carolina ottavat toisistaan mittaa koripallossa.

Duke-UNC on kaikkien hegemonia-matsien äiti, eräs koko Yhdysvallat pysäyttävistä urheilutapahtumista. Opiskeluvuosieni osavaltiossa, Pohjois-Carolinassa, ottelu on veretseisauttava tapahtuma. Ajattele Suomi-Ruotsi maaottelua nostettuna kymmenenteen potenssiin.

HBO-kanava kunnioitti ottelua tunnin mittaisella dokumentilla. Battle for Tobacco Road: Duke vs. Carolina kertoi syväluotaavasti vihanpidon historian.

Dokumentti oli tuttua HBO-laatua (Sopranos, Mullan alla, Rooma, jne.), painottaen ottelun laajempaa, sosiaalista ja poliittista merkitystä. Duke on vauras, elitistinen, yksityinen, ja historiallisesti konservatiivinen yliopisto. UNC on valtionyliopisto, meritokraattinen, ja liberaali opinahjo. Molemmat ovat eturivin yliopistoja, maan parhaimmistoa, mutta niiden kulttuurit ovat täysin vastakkaiset.

Dokkari olisi voinut mennä vielä pidemmälle. 1950-luvulla, kansalaisoikeustaistelun myrskyjen keskellä, UNC oli kansalaisoikeusliikkeen älyllinen keskus, tarjoten akateemista tukea ja argumentteja rotuerottelun kaatamiseksi. Duke puolestaan oli rotuerottelun kannattajien keidas ja johtava think tank.

Duken pelaajalegendat ovat pääosin valkoisia, kuten Danny Ferry, Christian Laettner, ja J.J. Reddick. UNC:n sankarit ovat usein afroamerikkalaisia tai juutalaisia, mukaanlukien Lennie Rosenbluth, Michael Jordan, ja Antwan Jamison. Pohjois-Carolinan konservatiivinen ex-senaattori Jesse Helms sanoi UNC-lyhenteen tarkoittavan ”University for Negroes and Communists.”

Dokumenttia katsoessa blogistille tuli, jälleen, surku suomalaisen urheilujournalismin tilasta. Miksi suomalaiselle urheilujournalismille on edelleen niin vaikeaa tarkkailla aihetta sosiaalisesta tai poliittisesta näkökulmasta, senttien ja sekuntien ulkopuolella?

Montako suomalaista eturivin kirjailijaa on käsitellyt urheilua? Englanninkielisessä maailmassa monet mestariluokan kirjailijat ovat vääntäneet kokonaisia teoksia urheilusta. Ernest Hemingwayn Kuolema iltapäivällä oli tyhjentävä teos härkätaistelusta. George Plimptonin Paper Lion keskittyi amerikkalaiseen jalkapalloon. David Halberstam kirjoitti lukuisia urheilukirjallisuuden klassikoita. Ja niin edelleen – esimerkkejä riittää.

Miksi urheilujournalismi on edelleen suomalaisen journalismin aliarvostettu (mutta tuottava) orpolapsi? Milloin urheilutoimittajat ryhtyvät haastamaan itsensä aukomaan uusia journalistisia uria? Miten voimme kaventaa kuilua urheilutoimittamisen ja muun journalismin välillä? Ovatko suomalaiset kiinnostuneita laajemman perspektiivin urheilujournalismista?

PS. Veikkaus lopputuloksesta: hyvyys ja oikeus (UNC) 92, paholaisen rupusakki (Duke) 83.

Soundtrack: Petey Pablo, Raise Up 

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Legendaarinen Syvän Etelän hiphop-pläjäys tuo biisivalinta kieltämättä. Lyriikat kohdillaan ja biitit suoraan taivaasta. Jytää muuallakin kuin Raleigh’n vuosittaisilla maatalousmessuilla.

Kieltämättä kotimaisessa sporttijournalismissa olisi skarppaamisen varaa. Ehkä lajityyppi kärsii vanhasta stigmasta, jossa urheilutoimittaminen oli toimittajayhteisössä sitä alhaisinta kastia heti lasten ja nuorten sivujen jälkeen. Näin vaikka ko. sivuja luettiin ja luetaan edelleen lehdissa todennäköisesti eniten.

Senttien ja sekuntien kylkeen urheilusivuilla on toki tullut pelikirjoja ja Nuori Suomi -kritiikkiä mutta yhteisö, historia ja kulttuurisensitiivisyys katoavat sporttitoimittajan skuupista edelleen turhan helposti. Ryhtiliikkeen voisi aloittaa vaikkapa koriksesta. Todella mielenkiintoinen taustahistoria lajilla Suomessa.

Amerikanisaatiota, uskonlahkoja, hengellisiä tendenssejä, kylmän sodan prole/porvari-linjauksia, jotka heittelehtivät isosti alueittain ja muuta mielenkiintoista. Suoranainen sääli, että esimerkiksi suomikoriksen isä Robert Petersen ehti nukkua pois ennen perinpohjaista haastatteluprojektia.

Hauska huomata,että pidämme samanlaisesta musasta.Minä todellakin olen kiinnostunut laajemman perspektiivin urheilujournalismista.On todella vaikea löytää kunnon kirjoja suomeksi urheilusta,jopa elmänkerratkin sortuvat tylsiin latteuksiin.Esimerkkinä voisi mainita Esa Tikkasen elämänkerta.Noinkin värikkäästä,karismaattisesta ja räikeästä persoonasta saatiin kirja,joka keskittyi enemmän tilastoihin ja saavutuksiin,kuin itse Esa Tikkaseen.Muutama hyvä tarina joka raapi vähän pintaa syvemmältä.Lisäksi on aina yhtä huvittavaa seurata Canal plussan lätkähaastatteluja erätauoilla.”Miten kuvailisit ensimmäistä erää?”.”Ei saatu jalkoja liikkeelle, pitää laukoa enemmän ja äijää pitää saada maalille”.En tiedä onko vika kysyjässä vai vastaajassa?Itse paljon urheilua seuraavana on aina ilo huomata jos joku on asiaan perehtynyt ja sitä kautta opit itsekkin jotain uutta,tavanomaisten latteuksien sijaan.Ja lopuksi pitää vielä kehua uudistuneita sivuja,jotka ovat vallan mainiot.

Kiitos hyvista kommenteista, Jari ja Simo. Olen kanssanne samalla linjalla. Suomessa jos missa urheilu on liittynyt kansalliseen ja polittiseen hehkutukseen, itsenaisyysliikkeesta tyovaentalo v. suojeluskunta -vastakkainasetteluun saakka. Suomalainen identiteetti maan historian alkuvuosina luotiin pitkalti urheilemalla, kuten me kaikki tiedamme.

Aiheita hyville (akatemian ulkopuolisillekin) kirjoittajille riittaisi. Kiinnostavia sosiaalisia jannitteita yms. muuttujia loytyy urheilun parista tanaankin roppakaupalla, mutta miksi niihin ei kosketa? Puuttuuko toimittajilta motivaatio vai pomotason tuki? Vai eiko suomalainen lukija ole kiinnostunut tulosten ja urheilijahaastattelujen tuolle puolen menevista jutuista?