Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Kongressi ja puhekulttuurin rappio

Marko Maunula
Blogit Americana 23.5.2012 16:22

Uusi tutkimus osoittaa, että kongressiedustajien puhetaidot ovat rappeutuneet dramaattisesti viime vuosina. Tänään tyypillinen kongressiedustaja puhuu noin lukion ekaluokkalaisen tasolla.

Puhetaidon rapautumiselle on monta syytä, mutta ehkä merkittävin on teekutsu-liikkeen Kongressiin nostamien uusien edustajien suuri lukumäärä. Uudet edustajat eivät ole vielä kehittyneet puhujina, mutta heidän yksinkertainen puhetapansa osoittaa myös populismin uuden nousun amerikkalaisessa politiikassa.

Äänestäjät tukevat useimmiten ehdokkaita, jotka jakavat heidän arvonsa ja taustansa, mutta osaavat ilmaista heidän yhteisen arvomaailmansa hieman perusäänestäjää paremmin. Taitava politiikko osaa kiteyttää äänestäjien tuntemukset ja ilmaista ne kielellä, joka antaa äänestäjien peloille ja toiveille ymmärrettävän mutta elegantin kieliasun.

Yksioikoinen maailmankuva vaatii silti huomattavasti yksioikoisemman ilmaisun kuin nyanssit ymmärtävä, politiikan ja talouden monimutkaisuuden tiedostava maailmankatsomus. Teekutsu-liikkeen simppeli ja suoraselkoinen ajattelutapa heijastuu liikettä kannattavien kongressiedustajien puheissa, joissa monimutkaisen todellisuuden mutkat on vedetty suoriksi – niin ideologisesti kuin verbaalisestikin.

Amerikkalaista politiikkaa leimaava hämmennys näkyy selvästi paitsi Kongressin puheiden sisällössä, mutta myös niiden laadussa. Taloustilanteen vaikeus, järkevän talouspolitiikan monimutkaisuus ja edustajien poliittinen kunnianhimo ovat yhdessä luoneet puhekulttuurin, joka kärjistää ja tarjoaa yksinkertaisia (ja mahdottomia) ratkaisuja, ilmaistuna simppelillä kielellä.

Teekutsulaisten negatiivinen vaikutus poliittisen keskustelun ja ilmaisun tasoon on kiistaton, mutta sama tutkimus osoittaa myös, että myös Kongressin kypsimmät ja taitavimmat puhujat edustavat useimmiten Republikaanista puoluetta.

Tyyppiesimerkki puolueen jakautumisesta ja poliitikkojen dilemmasta on republikaanien todennäköinen presidenttiehdokas Mitt Romney. Tasapainoillessaan teekutsulaisten toiveiden sekä oikean maailman realiteettien välillä Romney, kiistattoman älykäs ja hienovarainen ajattelija, on joutunut yksiviivaistamaan ja tyhmentämään puhetyyliään huomattavasti. Lopputulos on johtanut linjattomuuteen ja heikkoon itseilmaisuun, joka on tehnyt hänestä helpon maalitaulun humoristeille.

Romney on kääntänyt takkinsa moneen otteeseen, totta, mutta suuri osa käännöksistä ovat olleet valtaosin verbaalisia: kömpelöjä yrityksia ilmaista hienovaraisia ajatuksia populistisen simppelillä kielellä. Romneyn ongelmat ovat usein luonteeltaan verbaalisia, heijastaen uutta politiikka sekä sen vaatimaa kieltä.

Jossain kaukana kuulen Michel Foucaultin hihittävän.

Soundtrack: Lynyrd Skynyrd, Simple Man.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Maunula: ”Puhetaidon rapautumiselle on monta syytä, mutta ehkä merkittävin on teekutsu-liikkeen Kongressiin nostamien uusien edustajien suuri lukumäärä.”

Kommentti muistuttaa vahvasti jytkyn jälkeisiä kommentteja Suomessa. ”Sivistymättömiä juntteja” nuo vaalivoittajat vanhan poliittisen eliitin mielestä olivat. Entäpä jos kyse onkin siitä, että perinteinen politiikka on etääntynyt kansasta ja elitistinyt? Tavallinen äänestäjähän voi kokea kansan kielellä puhuvan ehdokkaan paljon houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi kuin Harvard-aksentilla argumentoivan perinteisen eliitin edustajan.

Teekutsuliike, vaikkakin ”populistinen” (mitä se nyt milloinkin tarkoittaa), on myös vastareaktiota politiikan ja poliittisten päättäjien eriytymiselle tavallisen kansan kokemista ongelmista.

Mitä on puhetaito? Kyky puhua ymmärrettävästi? Kyky puhua Maunulan mieleen? Miten on Amerikan kongressin puhetaito kehittynyt/taantunut suhteessa Ugandan tai Suomen kansanedustuslaitosten kielen/mielenkäyttöön? Onko Norsunluurannikon kansanedustuslaitoksen kaakaoliike merkittävästi nostanut debatin tasoa?

Näihin vastaaminen ei ole helppoa, mutta auttavat suhteellisuuden tajun palauttamisessa.

Kun nyt joku pääsisi edes lähelle Adolf Hitleriä, J.F Kennedyä, Mahatma Gandhia, Martin Luther Kingiä, Leniniä tai vaikkapa Thatcheriä niin voitaisiin alkaa heräilemään tästä ruususen unesta. Politiikka on nykyään sellaista arvorelativistista muniin puhaltelua ettei ole ihme ettei siitä oikein kukaan kostu. Missä intohimo ja palo ? Hienoja kirjoista opittuja elitistisiä sivistyssanoja jolla hukataan asian pääpointti.

Ps.Michael Foucault haudassaan nauraa jo ylipäätään tätä onttoa länsimaista nukketeatteria. Jopa huikea ajattelija Brad Pitt ilmoitti juuri Amerikan olevan hiukkasen eksyksissä.

Maunulan viittaaman tutkimuksen perusteiden valossa arvioin, että Hemingway saisi arvosanakseen suunnilleen viisi ja Kerouac 100000.

Näitä luetaan juuri nyt