Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Kissinger ja kylmän sodan moraali

Marko Maunula
Blogit Americana 10.5.2013 15:47

Henry Kissinger täyttää tässä kuussa 90 vuotta, ja Pariisin rauhansopimus täytti 40 vuotta tammikuussa. Merkkipäivät ovat johtaneet jälleen uuteen kierrokseen Kissinger-revisiointia.

Kissingerin rooli Vietnamin sodan lopettamisessa on eräs Yhdysvaltain Toisen maailmansodan jälkeisen diplomaattisen historian kiistellyimpiä kysymyksiä. Oliko hän kylmä realpolitik-strategisti, jonka visiossa satojen tuhansien ihmisten elämä oli pelkkää politiikan biomassaa, vai oliko hän taitava diplomaatti ja turvallisuuspoliittinen ajattelija, joka kykeni irtauttamaan Yhdysvallat Vietnamin sodasta minimaalisin poliittisin ja sotilaallisin vahingoin? Sotarikollinen vai liennytys-politiikan arkkitehti? Vai molempia?

Suhtautuminen kylmään sotaan on eräs suuria ideologisia litmus-testejä eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Aina kommunismin romahtamiseen saakka suuri osa eurooppalaisista tutkijoista, politiikoista ja mediasta suhtautui kylmään sotaan praktisesti ja usein ilman moraalisia painotuksia. He näkivät kyseessä olevan macchiavellimaisen voimakamppailun kahden suurvallan välillä, ilman vahvaa eettistä tai ideologista painotusta osapuolten eroista.

Amerikkalaisille kylmä sota oli Toisen maailmansodan jatke ja moraalinen taistelu. Stalinin valeet sodanaikaisissa huipputapaamisissa, Neuvostoliiton häikäilemätön ja antidemokraattinen vallankaappaus miehittämässään Itä-Euroopassa, sekä miljoonia tappanut totalitarismi ei amerikkalaisten silmissä eronnut oleellisesti Natsi-Saksan toimista tai ideologiasta. Sekä Natsi-Saksa että Neuvostoliitto muodostivat vaaran demokratialle ja vapaudelle, ja Neuvostoliiton yritykset levittää ideologiaansa oli tukahdutettava ajoissa. Amerikkalaiset eivät unohtaneet lepyttely-politiikan tai Münchenin sopimuksen opetuksia.

Saksanjuutalainen tutkija sekä maltillinen republikaani Kissinger ymmärsi totalitarismin ja nationalismin problematiikan ja luonteen paremmin kuin juuri kukaan aikakauden strategisteista. Hänen poliittista ajatteluaan leimasi vahva realismi. Paikoitellen realismi ilmeni liki pöyristyttävänä kykynä sulkea silmät päätösten eettisiltä seurauksilta.

Kissingerin suosimien Indokiinan pommitusten seuraukset olivat traagisia. Silti, myös pommitukset pitää asettaa kylmän sodan logiikan kehyksiin. Kissinger ei aloittanut Vietnamin sotaa, mutta hän pyrki lopettamaan sen ilman suoraa antautumista totalitaarisille kommunisteille. Vietnamin sodan oli päätyttävä, mutta kylmän sodan oli jatkuttava.

Eräs vanhojen kommunistien perusvastauksia kysymykseen Neuvostoliiton ja kommunismin ihmisoikeusrikkomuksista oli vetoomus marxismin historialliseen tehtävään: ”Meidän pitää ymmärtää mihin he pyrkivät!” Stalinin vankileireistä Itä-Euroopan miehityksiin, 1930-luvun puhdistuksista aina 1980-luvulle jatkuneeseen toisinajattelijoiden vainoon, ideologia pesi putipuhtaiksi hirvittävätkin synnit.

Vietnamin sota oli Yhdysvaltojen historian traagisin ulkopoliittinen virhe ja moraalisesti tuomittava katastrofi. Se rapautti Yhdysvaltain mainetta maailmalla. Kotimaassaan se tuhosi amerikkalaisen 1960-luvun liberalismin, edesauttoi kyynisen ja nihilistisen politiikan esiinmarssia, puski Richard Nixonin Valkoiseen taloon, rapautti talouden, sekä murensi maan etiikkaa ja moraalia. Niin omien kuin muidenkin silmissä, keskitysleirien vapauttajista tuli Vietnamin myötä My Lain teurastajia.

Silti, sota Vietnamissa ei ollut Ho-sedän johtamien urhoollisten pastoraali-nationalistien taistelua rauhan ja vapauden puolesta amerikkalaista imperialismia vastaan. Pohjois-Vietnam oli totalitaarinen kommunistivaltio, joka oli tappanut kymmeniä tuhansia vietnamilaisia kauan ennen amerikkalaisten saapumista alueelle. Kissinger ymmärsi sekä sodan luonteen että sen vaikutuksen laajempaan maailmanpoliittiseen kokonaiskuvaan.

Historioitsijan tehtävä on helppo, ja huonosti asioihin perehtyneen, ideologian ruokkiman vastapuolen kivittäjän tehtävä on vielä helpompi. Me saamme istua rauhassa nojatuoleissamme, jakamassa moralistisia tuomioitamme ja tarjota helppoja ratkaisuja kysymyksiin. Asianosaiset itse operoivat vajaan datan ja tuntemattoman tulevaisuuden ristipaineissa.

Kissingerin aktiivivuosina Kylmän sodan lopputulos oli vielä pimeän peitossa. Me emme tienneet, että se romahtaisi lopulta niin nopeasti ja helposti. Totalitarismin uhka oli edelleen varteenotettava pelko.

Niin traaginen ja paha virhearvio kuin Yhdysvaltojen rooli Vietnamissa olikin, se teki virheensä uskoessaan puolustavansa vapautta ja demokratiaa. Omat arvioimme ja tuomiomme riippuvat maailmankuvistamme. Virhe oli hirvittävä ja sen eettiset seuraukset puistattavia. Silti, itse uskon, että tämä katastrofi ei kumpua yhtä pervessistä ja moraalittomasta logiikasta kuin vaikkapa Unkarin kansannousun kukistaminen. Kissingerillä oli tässä missiossa oma tärkeä tehtävänsä.

Soundtrack: Edwin Starr, War.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Mille demokratialle? Ei USA ole demokratia. Kissinger on rikollinen siinä kuin Hitlerkin, tai Stalin. Kissinger veti Kamputsean Vietnamin sotaan ja pommitti Kamputsean kivikauteen. Kamputsea oli sitä ennen maa, josta naapurit sanoivat, että rikas kuin Kamputsea. Repikää siitä. Bus vei Kissingerin katsomaan kaksoistornien raunioille. Siitä on uutiskuvaa. Jaa-a. Sanon ilkeästi: ei riemulla näyttänyt olevan rajoja. Kissinger tapatti demokraattisesti valitun Aljendenkin Chilessä ja sai siitä hyvästä rauhannooppelin. Ahtisaarikin sai Suomen pakkoruotsituksellaan. Hitlerkin olisi saanut. Ehkä ruotsalaiset sen hänelle joskus myöntävätkin kun se on heille edullista.
”macchiavellimaisen voimakamppailun kahden suurvallan välillä”
Hyllystäni löytyy Machiavelliä, joka oli muistaakseni Kekkosen lempifilosofi. Mikäli oikein muistan, ei siinä kamppailtu kamppailun ilosta, mutta lopputulos on se jonka ihmiset muistavat. Minulla on pidempi muisti, kuin ihmisillä yleensä politiikassa.
Rauhannobel on ruotsalaisten ulkopolitiikkaa, vaikka sen norjalaiset muka myöntää. Eikä kommunismi ole minnekään romahtanut. Koko idea on ihmisten ahneudesta johtuen ollut alun pitäen pelkkä visio. Sekatalous on tähän mennessä ihmiskunnan historiassa ollut ainut systeemi joka toimii jotenkutesakin oikeudenmukaisesti. Mutta se ajettiin alas Suomessa RKP:n johdolla ja demarien ja KaKojen avustuksella heti kun Kekkosesta aika jätti.

Arviot Kissingeristä liitetään yleensä rajoitetusti Vietnamin sodan lopettamiseen, mihin Norjan ”Nuubileiden Komitea” myös osallistui. Reaalitermein Kissinger oli yksi pelaajista kylmän sodan taitevaiheessa, jonka sitä käyneet spesialistit näkivät ja toteuttivat. Lehdistö ja siiitä raportteja kopioineet lähetystöt eivät ymmärtäneet juttua kovinkaan hyvin, mikä oli Suomenkin kategoria.

Tuon taitteen tekijöitä oli NL:n – Prahassa 1968 todistama – aie ajaa ”maailmanvallankumousta,” minkä se teki Lähi-Idästä Afrikkaan ja Amerikkoihin. Sen odotettiin menevän myös Afganistaniin, koska se näki öljyn lähteiden tärkeyden ja maantieteellisen läheisyyden. Se rakensi tunnelia tielleen Kabuliin. Samalla sen suhteet Kiinaan alkoivat särkyä, mistä 1969 rajakahakat olivat todiste ja vakava merkki. Kiinaa tilanne hermostutti; sillä ei ollut tosi ydinasetta.

Niiden jälkeen Kiina uhkasi – muodollisesti Vietnamin puolella – laajalla sodalla Indokiinassa, kun USA näytti uhkaavan demarkaatiolinjaa. Reaalitermein se halusi neuvotteluja – Sun Tzun tunnettujen periaatteiden mukaan. Tämä aspekti oli selvä ja tuotti tuloksensa. Kiina auttoi Vietnamin yhdeksi, mutta rajoitti sen ulos muualta Indokiinasta, mikä oli Kissingerin roolin tulos. Muutkin olisivat siihen päätyneet; Kiina myös liittyi strategisesti kylmään sotaan USA:n rinnalla.

Tässä great game strategiassa Vietnam oli pala, joka kaupattiin pelin voittamiseksi. Asia ymmärrettiin yleisesti ottaen huonosti. Jopa Suomi sotki osin keskeisen roolinsa, kun UM ja PlM tapansa mukaan päästivät housuihinsa – osin omasta typeryydestään. Sitten ne syöksyivät ”rauhan pelastajan” rooliin – ilman rauhaa. Eli Suomi avasi asiassa oman oven, oven omaan konkurssiinsa 20 vuotta myöhemmin. Norjan ”Nuubileiden Komitean” kanssa.

Mielestäni Kissingerin politiikkaan liitetään ikään kuin muilta salattua mystistä viisautta, vaikka olikin vain suora ja raaka voimapoliitikko, joka kiihdytti Vietnamin ja naapurimaiden pommitukset äärimmilleen saadakseen USA:lle paremmat neuvotteluasemat vääjäämättömän tappion edellä.

Lisäyksenä edelliseen, että rauhannobelistiksi tulleen Kissingerin masinoimat kyseiset massiiviset pommitukset lukemattomine kuolonuhreineen olivat lopputuloksen kannalta täysin turhia.
Samalla ei voi olla ihmettelemättä Nobelin rauhanpalkintojen myöntämisperusteita.
Sitä on jo kauan irvokkaasti käytetty suurvaltapolitiikan työkaluna.
Todellisen pohjakosketuksen palkinnon arvo sai, kun se myönnettiin Obamalle ”työstään ydinaseriisunnan ja maailmanrauhan puolesta” (?) tämän vasta astuttua virkaansa.

Ensimmäiselle kommentoijalle: on aivan ällistyttävän turhaa haukkua USA:n turvallisuuspoliittisia päätöksiä 60-70 -luvuilla Suomesta käsin vuonna 2013. Omasta puolestani sanon, että juu, totta kai pieleen meni, mutta mitkä olivat ne aidot, käsillä olevat vaihtoehdot milläkin hetkellä?

Blogaajalta kysyisin, että oletteko nähnyt dokumenttia Fog of War?

@ Hami & Co ###

Jos nuo ”Kissingerin pommitukset” sijoittaa tuohon suureen peliin (great game), niin ne hävittivät ensi sijassa Pohjois-Vietnamin voimaa. Siitä huolimatta Etelä-Vietnam oli tuomittu, eli de facto se hylättiin. Koreoiden tapainen ratkaisu ei oikein pelannut Indokiinan niemimaalla; se olisi vaatinut ehkä mijoona miestä lisää.

Mutta ainakin epäsuorasti nuo pommituksen vahvistivat myös Kiinan asemaa, eli roolia alueella. Tämä vaikutus oli erityisesti Haiphongin sataman tuhoamisella, muistaakseni 1971-72 vuodenvaihteen aikoihin. Tuhon aikaan tätä aspektia ei vain ymmärretty yleisesti ottaen muualla kuin Moskovassa ja Pekingissä – ja tietenkin Washingtonissa, missä sitä ei mainostettu.

Vietnamin sodan aikaan eläneet muistavat sellaisia kommunistimedian kukkasia kuin Souvanna Phouma, Pathet Lao, Ruukkujen tasanko…

Tässäkään ei blogisti ikäänkuin muistanut edes mainita mikä osuus Vietminhillä ja SETÄ Ho Chi Minhillä oli siihen että Laosin satoja vuosia vanha monarkia kukistettiin ja nostettiin valtaan kommunistinen Pathet Lao.
Vietnamin kommunismista on enää rippeet, samoin Kamputsean Khmer Rouge on ainakin suurimmalta osin poissa pelistä (pääministeri Hun Seniä lukuunottamatta).

Laos on edelleen vankka kommunistisen tien kulkija. Kenraali Khamtai on rehellinen sosialistinen työntekijä. (tosin maassa sallitaan pienimuotoinen yksityinen yrittäjätoiminta)
Maan elintaso onkin sitten ns. syvältä. Lukekaapa vaikka Cia World Factbook, jonka tietoja voitaneen pitää edes jossain määrin oikeina.
Mm miesten tilastollinen elinikä on 53 vuotta, naisten 57.

Ehkä vaikkapa blogisti julkaisisi uuden artikkelin mitä Vietminh ja Pathet Lao tekivät esim. etniselle vähemmistölle jonka nimi on hmong tai meo.
Tai miten Kissinger palkitsi sellaisen joukko-osaston kuin Ravens (Korpit).

Ihan vain paljon mainitun puolueettomuuden ja tasa-arvon nimissä.

Saattaisi kuitenkin olla ettei se sovi aikana jolloin toverit Arhinmäki, Lipponen, Halonen ja Jungner määrittävät mikä on sallittua ettei mene vihapuheen puolelle.

PS. Kiitos blogistille joka muisti mainita että SETÄ Ho…

Marko Maunula: ”Henry Kissinger täyttää tässä kuussa 90 vuotta, ja Pariisin rauhansopimus täytti 40 vuotta tammikuussa”

Pariisin rauhansopimus solmittiin 1947. Siitä on 66 vuotta. Se liittyi toiseen maailmansotaan.

Asiayhteydestä päätellen kirjoittaja tarkoittaa Pariisissa vuonna 1973 solmittua Vietnamin sotaan liittynyttä rauhansopimusta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pariisin_rauhansopimus_%281947%29