Blogit

Professori Marko Maunula seuraa USA:n politiikkaa ja populaarikulttuuria

Kasvatus, globalisaatio, ja menestyksen hinta

Blogit Americana 14.3.2011 19:37
Marko Maunula
Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Eräs kauden puhutuimpia kirjoja Yhdysvalloissa on ollut Amy Chuan The Battle Hymn of the Tiger Mother, vavahduttava kiinalais-amerikkalaisen äidin tunnustus siitä, miten rajusti hän on puskenut tyttäriään ”menestymään.”

Chua kirjoittaa kasvatusmetodeistaan sekoituksella itsekritiikkiä, huumoria, ja suoraa ylpeyttä. Hänen kasvatusmetodiensa ytimessä asuu halu tehdä lapsista akateemisia supertähtiä, joista huippuyliopistot ja työnantajat tulevat kilpailemaan verisesti.

Menestys vaatii uhrauksia. Chua sanoo, ettei hän koskaan antanut lastensa yöpyä kavereidensa luona, kutsua kavereita leikkimään, osallistua koulunäytelmiin, valittaa, katsoa televisiota tai pelata videopelejä, valita omat harrastuksensa, tuoda kotiin kiitettäviä huonompia arvosanoja, tai soittaa mitään muuta instrumenttia kuin viulua tai pianoa.

Chuan tyttäret ovat kasvaneet kuin armeijassa. Heidän päivänsä on täynnä tarkoitushakuista toimintaa, pianoharjoituksista kotitehtäviin. Heille lapsuus on projekti, ei seikkailu.

Chuan kasvatusmetodit ovat synnyttäneet kiivasta väittelyä. Puolustajat, Chua mukaanlukien, osoittavat, että hänen tyttärensä ovat tasapainoisia ja iloisia nuoria neitoja. Kriitikot puolestaan syyttävät Chuaa ja hänen hengenheimolaisiaan lapsuuden ja luovuuden tuhoamisesta, kyvyttömyydestä avata lasten silmiä elämän monimuotoisuudelle, ja jopa henkisestä pahoinpitelystä.

Kirjan synnyttämä keskustelu on kasvanut koskemaan laajempaa debattia länsimaisesta ja aasialaisesta lapsuudesta sekä maanosien tulevaisuudesta.

Kuten useimmat amerikkalaisiin laatuyliopistoihin tutustuneet voivat todistaa, niiden kampukset ovat täynnä uutteria ja suunnattoman kunnianhimoisia aasialaisia siirtolaisia ja siirtolaisten lapsia. Viikonloppuisin, kun amerikkalaiset opiskelijat koluavat baareja ja huutavat korismatseissa, kampusten kirjastot ovat täynnä tentteihin pänttääviä Amy Chuan kasvatteja ja hengenheimolaisia.

Omakohtaisesti voin sanoa, että luennoillani aasialaisopiskelijat yleensä pakkautuvat eturiviin, kiinnittäen herpaantumatonta huomiota luentoon ja kirjoittaen sivutolkulla muistiinpanoja. Takarivin tekstaajat ja torkkujat ovat liki poikkeuksetta noin kymmenennen sukupolven amerikkalaisia.

Saavutuskuilu siirtolais-vesojen ja vakiintuneempien amerikkalaisten kanssa on vain syventynyt viime vuosikymmeninä. Amerikkalaiset vanhemmat, yritysjohtajat, ja professorit ovat yhä vakavammin äänenpainoin varoittaneet ilmiöstä, kehoittaen nuoriaan keskittymään opintoihin, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä.

Syntyperäisten amerikkalaisten heikompaan menestykseen on monta syytä, kulttuurista ylitsepursuavaan itsetuntoon. On helpompaa saada opiskelijat ymmärtämään keynesiläisen teorian nyanssit kuin saada heidät uskomaan, että puolivillainen yritys ei enää riitä helppoon matkaan kohti nurkkatoimistoa ja kuusinumeroisia vuosituloja. Amerikkalainen hyvää itsetuntoa korostava peruskoulutus on tehnyt hallaa nuorten kansainväliselle kilpailukyvylle.

Chuan kirja on jälleen muistutus amerikkalaisille ja muille länsimaalaisille, että mitä menestyksekäs kilpailu Kiinan ja Intian kanssa tulee vaatimaan tulevaisuudessa. Chuan malli vaikuttaa länsimaalaisista liki epäinhimilliseltä lasten rääkkäämiseltä, mutta onko lännellä pian muuta vaihtoehtoa kuin muokata koulutusta ja kulttuuriaan samaan suuntaan?

Soundtrack: Japan, Canton.