Marko Maunula seuraa Yhdysvaltojen politiikkaa ja populaarikulttuuria.

Kasvatus, globalisaatio, ja menestyksen hinta

Marko Maunula
Blogit Americana 14.3.2011 19:37

Eräs kauden puhutuimpia kirjoja Yhdysvalloissa on ollut Amy Chuan The Battle Hymn of the Tiger Mother, vavahduttava kiinalais-amerikkalaisen äidin tunnustus siitä, miten rajusti hän on puskenut tyttäriään ”menestymään.”

Chua kirjoittaa kasvatusmetodeistaan sekoituksella itsekritiikkiä, huumoria, ja suoraa ylpeyttä. Hänen kasvatusmetodiensa ytimessä asuu halu tehdä lapsista akateemisia supertähtiä, joista huippuyliopistot ja työnantajat tulevat kilpailemaan verisesti.

Menestys vaatii uhrauksia. Chua sanoo, ettei hän koskaan antanut lastensa yöpyä kavereidensa luona, kutsua kavereita leikkimään, osallistua koulunäytelmiin, valittaa, katsoa televisiota tai pelata videopelejä, valita omat harrastuksensa, tuoda kotiin kiitettäviä huonompia arvosanoja, tai soittaa mitään muuta instrumenttia kuin viulua tai pianoa.

Chuan tyttäret ovat kasvaneet kuin armeijassa. Heidän päivänsä on täynnä tarkoitushakuista toimintaa, pianoharjoituksista kotitehtäviin. Heille lapsuus on projekti, ei seikkailu.

Chuan kasvatusmetodit ovat synnyttäneet kiivasta väittelyä. Puolustajat, Chua mukaanlukien, osoittavat, että hänen tyttärensä ovat tasapainoisia ja iloisia nuoria neitoja. Kriitikot puolestaan syyttävät Chuaa ja hänen hengenheimolaisiaan lapsuuden ja luovuuden tuhoamisesta, kyvyttömyydestä avata lasten silmiä elämän monimuotoisuudelle, ja jopa henkisestä pahoinpitelystä.

Kirjan synnyttämä keskustelu on kasvanut koskemaan laajempaa debattia länsimaisesta ja aasialaisesta lapsuudesta sekä maanosien tulevaisuudesta.

Kuten useimmat amerikkalaisiin laatuyliopistoihin tutustuneet voivat todistaa, niiden kampukset ovat täynnä uutteria ja suunnattoman kunnianhimoisia aasialaisia siirtolaisia ja siirtolaisten lapsia. Viikonloppuisin, kun amerikkalaiset opiskelijat koluavat baareja ja huutavat korismatseissa, kampusten kirjastot ovat täynnä tentteihin pänttääviä Amy Chuan kasvatteja ja hengenheimolaisia.

Omakohtaisesti voin sanoa, että luennoillani aasialaisopiskelijat yleensä pakkautuvat eturiviin, kiinnittäen herpaantumatonta huomiota luentoon ja kirjoittaen sivutolkulla muistiinpanoja. Takarivin tekstaajat ja torkkujat ovat liki poikkeuksetta noin kymmenennen sukupolven amerikkalaisia.

Saavutuskuilu siirtolais-vesojen ja vakiintuneempien amerikkalaisten kanssa on vain syventynyt viime vuosikymmeninä. Amerikkalaiset vanhemmat, yritysjohtajat, ja professorit ovat yhä vakavammin äänenpainoin varoittaneet ilmiöstä, kehoittaen nuoriaan keskittymään opintoihin, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä.

Syntyperäisten amerikkalaisten heikompaan menestykseen on monta syytä, kulttuurista ylitsepursuavaan itsetuntoon. On helpompaa saada opiskelijat ymmärtämään keynesiläisen teorian nyanssit kuin saada heidät uskomaan, että puolivillainen yritys ei enää riitä helppoon matkaan kohti nurkkatoimistoa ja kuusinumeroisia vuosituloja. Amerikkalainen hyvää itsetuntoa korostava peruskoulutus on tehnyt hallaa nuorten kansainväliselle kilpailukyvylle.

Chuan kirja on jälleen muistutus amerikkalaisille ja muille länsimaalaisille, että mitä menestyksekäs kilpailu Kiinan ja Intian kanssa tulee vaatimaan tulevaisuudessa. Chuan malli vaikuttaa länsimaalaisista liki epäinhimilliseltä lasten rääkkäämiseltä, mutta onko lännellä pian muuta vaihtoehtoa kuin muokata koulutusta ja kulttuuriaan samaan suuntaan?

Soundtrack: Japan, Canton.

Marko Maunula

Kirjoittaja on Yhdysvaltain historian professori Atlantassa.

Keskustelu

Tottahan tuo on, että aasialaiset puskevat ihan hullua päivää. Toisaalta kohtuus kaikessa ja ehkä sopiva balanssi kymmenien sivujen muistiinpanojen ja takarivin tekstauksen välillä. Itseäni ei ainakaan välttämättä houkuttaisi työskennellä missään labrassa, jossa kaikki muut ovat aasialaistaustaisia ja tekevät 80h viikkoa säännöllisesti. Biolääketieteessä tämä välillä vaikuttaisi olevan melko yleistä Yhdysvalloissakin.

Entä ne epäonnistujat ja jotka eivät kestä, kirjoitetaanko heistä mitään.

Hyva analyysi, Marko M! Loppulauseesi enteilee sita, etta kilpailu kiristyy, ja etua saavutetaan erityisesti kiiinalaisten/aasialaisten kurinalaisten tyoskentelytapojen ansiosta. Mutta mita tapahtuu kiinalaislapsille, joita on niin kovin puskettu eteenpain? Ja mita tapahtuu niille, jotka epaonnistuvat kaikkien odotusten edessa, kuten nimim. ’huuu’ kysyi.
Tasta on tosiaan naina aikoina juttua, ja tuo koko kasite ’kiinalaisaideista’ ja heidan kasvatusmenetelmistaan on ollut keskustelun aiheena. Jokin aika sitten Amy Chua esiintyi PBS:n dokumentissa kirjansa lanseerauksen aikaan. Hanhan edustaa itse varsinaista achiever-naista
(harvardilaisine oikeustutkintoineen), mutta hanen vanhempansa, jotka muuttivat Yhdysvaltoihin eivat myoskaan olleet mitaan katukeittion tyolaisia chinatownissa; Chuan isa (Wikipedian mukaan) vaikutaa insinooritieteissa Berkeleyssa, missa lahes puolet kaikist opiskelijoista on aasialaista alkuperaa.

Mita mahtaa olla tapahtunut Chuan kiinalainen aidille, sita ei Wiki kerro. Chuan edustama kasite ’kiinalaisaideista’ on varmaan tuttu kaikissa kiinalais-amerikkalaisissa perheissa. Olisiko niin, etta kasite kiinalaisita mommyista olisi saanut alkunsa jo Any Tanin kirjan ja leffan ”The Joy Luck Clubin” aikoihin, 1980-luvun lopulla?

Omia kouluaikoja muistellessa tulee mieleen, että kaikkein parhaimmat oppilaat istuivat etupenkissä, ja itsellisimmät ajattelijat takarivissä.

Tässähän on kyse näkökulmasta elämään. Jos kyse on elinikäisestä kilpailusta yksilö- yhteisö- ja kansainvälisellä tasolla, saattaa ankara kasvatus ja ihmisen muokkaus olla tehokasta, jos lapsen psyyke ei romahda. Mutta jos tavoitteena on jotain muuta: tasapaino itsen ja vaihtuvien ympäristöjen kanssa, eettiset arvot suhteessa itseen ja ympäristöön, kumppanuus, yhteisöllisyys, kyky toimia oma-aloitteisesti vieraassa kulttuurissa ja ilman ulkoa tulevaa ohjeistusta, kiinnostus toisiin ihmisiin kumppanina (ei kilpailijana), kyky jakaa omastaan…ym, niin tarvitaan tilaa mielen hitaille liikkeille, ehdottoman rakkauden kokemiselle ja luovalle joutilaisuudelle.

Entisenä opettajana on mielipiteeni, että parhaat oppilaat ovat itsenäisiä ajattelijoita. Sellaiseksi ei voi kasvaa millään tehovalmennuksella. Kodin ilmapiirin tulisi olla rakastava, turvallinen, sosiaalisuuteen ja empaattisuuteen lempeästi ohjaava ja omaa ajattelua rohkaiseva. Kulttuurimme ei tarvitse kunnianhimoisia pänttääjiä. Koulun tulisi kehittää arviointimenetelmiään sellaisiksi, että ne eivät rohkaisisi pelkkään suorittamiseen vaan pikemminkin pohdiskelevaan kriittisyyteen. Itse rohkaisin oppilaitani sanomalla, että kiperät kysymykset tuovat enemmän pisteitä kuin ulkoa opetellut vastaukset.
Eräs kulttuurimme sairausilmiö on ylenmääräinen kilpailuhenkisyys. Oikea ihmisyys toteutuu siellä, missä heikointa lenkkiä ei pudoteta pois vaan autetaan ja tuetaan pysymään porukassa mukana.

Ysahama, olet oikeassa, mutta tuolla kurinalaisuudella on puolensa; tuleehan meidan kuitenkin sosiaalistaa lapsemme, ja metodien ja saantojen kurinalaisuus luo ryhtia, jos ei nyt puhutakaan siita, etta noita saantoja tulisi noudattaa kirjailmellisesti kaiken aikaan. En ole itsekaan sen kannalla, etta lapsesta tulisi kouluttaa kone joka on alituisesti tehokas, tai joka soitttaa vain tiettyja instrumentteja, ja niitakin tuntematta soitostaan mitaan iloa. Tuleehan ihmisella olla komtemplaatioonkin aikaa, erityisesti lapsilla. En ole pedagogi, mutta on myos vahingollista, etta suomalaisesta yhteiskunnasta on eliminoitu kaikkinainen kilpailu siita, miten kayttaytya hyvin, miten opiskella hyvin, miten olla hyva ja kunniallinen kansalainen, kaiken konseksuksen tavoittelun hinnalla. Meilla on liian paljon kaikille, kenenkaan ei tarvitse kilvoitella. Mutta aasialaisten varmaankin tulee kilvoitella, varsinkin ’uudelle mantereelle” asetettuaan.

Muistan kerran kun suivaannuin eraalle tyttareni keskikouluopettajalle [amerikkalaisessa koulussa] kun tama lausui oppilaille, ettei aio toistaa ohjeita tehtavan suorittamiseksi useampaan kertaan. Jos ei ensimmaisella kerralla kiinnittanyt huomiota, oli se oma vika. Ainakin han varoitti. Ymmarsin tuon myohemmin hyvin arvokkaaksi opetukseksi seka itselleni etta tytarelleni. Kysehan oli tayspaisista varhaisteineista. Erityisesti tyttareni sanoi, etta se oli reiluinta koko opettajassa: han odotti tiettya standardia, ja oppilaat saavuttivat sen, eika hanella ollut lainkaan vaikeuksia vastata haasteeseen.

Enb tieda sen enempaa ns.’kiinalaisaitien’ metodeista. Luulisin, etta vahemman kuin alykkopiireissa voi olla liiankin ’kiinalaista’. Kurinalaisuus on hyvaksi tietyssa maarin, se ei mielestani eliminoi itsenaista ajattelua. Eika myoskaan kodin ilmapiiria, rakkautta, turvaa tai sosiaaliseen kaytokseen ohjaamista. Tuota viime mainittua voisi varmaan harjoittaa kylla enemman.

Olisin kiinnostunut kuulemaan, mita mielta kirjoittaja on tasta. Hanhan toimii seka itse pedagogina etta omien lastensa [?] sosiaalistajana.

Näitä luetaan juuri nyt